Neljäskymmenesneljäs runo

Wäinämöinen lähtee kadonnutta kantelettansa merestä etsimään, jota ei kuitenkaan enää saa käsiinsä 1–76. Tekee sitte koivusta ihan uuden kanteleen, jolla taasen soittaa ja ihastuttaa kaikki, mitä luonnossa löytyy 77–334.
Kalevalan 1849 ensimmäinen painos
Transkriptio
Kommentaarit ja käsikirjoitus

Neljäsviidettä Runo.

Vaka vanha Wäinämöinen
Arvelevi aivossansa:
"Nytpä soitanto sopisi,
Ilon teentä kelpoaisi
Näillä uusilla oloilla,
Kaunihilla kartanoilla;
Vaan on kantele kaonnut,
Iloni iäti mennyt
Kalaisehen kartanohon,
10. Lohisehen louhikkohon,
Meren hauan haltioille,
Wellamon iki-väelle;
Eikä tuota tuonekana,
Ahto antane takaisin."

"Oi on seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen,
Taopa tänäki päänä,
Tao rautainen harava,
Haravahan piit tiheät,
20. Piit tiheät, varsi pitkä,
Jolla lainehet haroan,
Laposille aallot lasken,
Meren ruoikot ruolle,
Rannat kaikki karhikoille,
Soitto jälle saa'akseni,
Kantelo tavatakseni
Kalaisesta kaartehesta,
Lohisesta louhikosta!"

Se on seppo Ilmarinen,
30. Takoja iän-ikuinen
Takoi rautaisen haravan
Varren vaskisen keralla,
Piit takoi satoa syltä,
Varren viittä valmisteli.

Siitä vanha Wäinämöinen
Otti rautaisen haravan,
Astui tietä pikkaraisen,
Kulki matkoa palasen
Teloille teräksisille,
40. Vaskisille valkamoille.

Tuoss' oli purtta, kaksi purtta,
Kaksi valmista venettä
Teloilla teräksisillä,
Vaskisilla valkamoilla,

Yksi pursi uusi pursi,
Toinen pursi vanha pursi.

Sanoi vanha Wäinämöinen,
Virkki uuelle venolle:
"Lähepä veno vesille,
50. Pursi aalloillen ajaite
Käsivarren kääntämättä,
Peukalon pitelemättä!"

Läksipä veno vesille,
Pursi aalloillen ajoihe;
Vaka vanha Wäinämöinen
Itse istuihe perähän,
Läksi merta luutimahan,
Lainetta lakaisemahan;
Luopi lumpehet kokohon,
60. Haravoipi rannan raiskat,
Ruoposteli ruo'on ruutut,
Ruo'on ruutut, kaislan kaitut,
Joka hauanki harasi,
Karit kaikki karhieli,
Eipä saanut, ei tavannut
Hauin luista soittoansa,
Iki-mennyttä iloa,
Kaonnutta kanteloa.

Vaka vanha Wäinämöinen
70. Astuvi kohen kotia,
Alla päin, pahoilla mielin,
Kaiken kallella kypärin,
Itse tuon sanoiksi kertoi:
"Ei tuota enämpi olle
Hauin hampahan iloa,
Kalanluista luikutusta."

Astuessansa ahoa,
Saloviertä vierressänsä
Kuuli koivun itkeväksi,
80. Puun visan vetistäväksi;
Jopa luoksi luontelihe,
Lähemmäksi laittelihe.

Kysytteli, lausutteli:
"Mit' itket ihana koivu,
Puu vihanta vierettelet,
Vyöhyt valkea valitat?
Ei sua sotahan vieä,
Ei tahota tappelohon."

Koivu taiten vastaeli,
90. Itse virkki puu vihanta:
"Niinpä muutamat sanovi,
Moniahat arvelevi
Elävän minun ilossa,
Riemussa remuelevan;
Minä hoikka huolissani,
Ikävissäni iloitsen,
Panen pakko-päivissäni,
Murehissa murmattelen."

"Typeryyttä tyhjä itken,
100 Vajauttani valitan,
Kun olen osatoin raukka,
Tuiki vaivainen varatoin
Näillä paikoilla pahoilla,
Lakeilla laitumilla."

"Osalliset, onnelliset
Tuota toivovat alati
Kesän kaunihin tulevan,
Suven suuren lämpiävän;
Toisinpa minä typerä,
110. Minä vaivainen varoan:
Kuoreni kolottavaksi,
Lehti-varvat vietäväksi."

"Useinpa minun utuisen,
Usein utuisen raukan
Lapset kerkeän keväimen
Luokseni lähenteleikse,
Veitsin viisin viiltelevät
Halki mahlaisen mahani,
Paimenet pahat kesällä
120. Vievät vyöni valkeaisen,
Ken lipiksi, ken tupeksi,
Kenpä marja-tuohiseksi."

"Usein minun utuisen,
Usein utuisen raukan
Tytöt allani asuvat,
Vierelläni viehkuroivat,
Lehvät päältä leikkelevät,
Varvat vastoiksi sitovat."

"Usein minä utuinen,
130. Usein utuinen raukka
Kaaetahan kaski-puiksi,
Pino-puiksi pilkotahan;
Kolmasti tänäi kesänä,
Tänä suurena suvena
Miehet allani asuivat,
Kirvestänsä kitkuttivat
Mun poloisen pään menoksi,
Heikon henkeni lähöksi."

"Se oli ilo kesästä,
140. Riemu suuresta suvesta;
Ei ole talvi sen parempi,
Lumen aika armahampi."

"Jopa aina aikaisehen
Mure muo'on muuttelevi,
Pääni painuvi pahaksi,
Kasvot käypi kalveaksi
Muistellessa mustat päivät,
Pahat ajat arvellessa."

"Siitä tuuli tuskat tuopi,
150. Halla huolet haikeimmat;
Tuuli vie vihannan turkin,
Halla kaunihin hamehen,
Niin minä vähävarainen,
Minä koito koivu raukka
Jään aivan alastomaksi,
Varsin vaattehettomaksi
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan."

Sanoi vanha Wäinämöinen:
160. "Elä itke, puu vihanta,
Vesa lehti vierettele,
Vyöhyt valkea valita!
Saat sinä olevan onnen,
Elon uuen armahamman;
Kohta itkenet ilosta,
Riemusta remahutellet."

Siitä vanha Wäinämöinen
Koivun soitoksi kuvasi;
Veisteli kesäisen päivän,
170. Kalkutteli kanteletta
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen;
Veisti kopan kanteletta,
Emäpuun iloa uutta,
Kopan koivusta lujasta,
Emäpuun visaperästä.

Sanoi vanha Wäinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
"Tuoss' on koppa kanteletta,
180. Emäpuu iki-iloa;
Mistä naulat saatanehe,
Vääntimet perittänehe?"

Kasvoi tammi tanhualla,
Puu pitkä pihan perällä,
Tammessa tasaiset oksat,
Joka oksalla omena,
Omenalla kulta-pyörä,
Kulta-pyörällä käkönen.

Kun käki kukahtelevi,
190. Sanoin viisin virkkelevi,
Kulta suusta kumpuavi,
Hopea valahtelevi
Kultaiselle kunnahalle,
Hopeiselle mäelle;
Siitä naulat kantelehen,
Vääntimet visaperähän.

Sanoi vanha Wäinämöinen,
Itse virkki, noin nimesi:

"Sain ma naulat kantelehen,
200. Vääntimet visaperähän;
Vielä uupuvi vähäisen,
Viittä kieltä kanteloinen;
Mistä tuohon kielet saisin,
Äänöset asetteleisin?"

Läksi kieltä etsimähän,
Astuvi ahoa myöten;
Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla,
Ei se impi itkenynnä,
210. Ei varsin ilonnutkana,
Ilman lauloi itseksensä,
Lauloi iltansa kuluksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.

Vaka vanha Wäinämöinen
Tuonne kengättä kepitti,
Ilman hampsi hattaratta;
Sitte sinne tultuansa
Alkoi hapsia anella,
220. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna impi hapsiasi,
Kieprukka hivuksiasi
Kanteloisen kielosiksi,
Ääniksi ilon ikuisen?"

Antoi impi hapsiansa,
Hienoja hivuksiansa,
Antoi hasta viisi, kuusi,
Sekä seitsemän hivusta,
Siit' on kielet kantelessa,
230. Ääntimet iki-ilossa.

Saip' on soitto valmihiksi;
Siitä vanha Wäinämöinen
Istuiksen alakivelle,
Paatiselle portahalle.

Otti kantelon käsille,
Ilon itsensä lähemmä,
Kären käänti taivahalle,
Ponnen polville tukesi,
Ääniä asettelevi,
240. Säveliä sääntelevi.

Sai äänet asetetuksi,
Soittonsa sovitetuksi;
Niin käänti ala-käsille,
Poikki puolin polvillensa,
Laski kynttä kymmenkunnan,
Viisi sormea viritti
Kielille kapahumahan,
Sävelille hyppimähän.

Siinä vanha Wäinämöinen
250. Kun on soitti kanteletta
Käsin pienin, hoikin sormin,
Peukalon ulos kiverin,
Jopa virkki puu visainen,
Vesa lehti vieretteli,
Kukahti käkösen kulta,
Hivus impyen ilosi.

Sormin soitti Wäinämöinen,
Kielin kantelo kajasi,
Vuoret loukkui, paaet paukkui
260. Kaikki kalliot tärähti,
Kivet laikkui lainehilla,
Somerot vesillä souti,
Petäjät piti iloa,
Kannot hyppi kankahilla.

Kälykset Kalevan naiset
Kesken kirjan neulomisen
Ne tuohon jokena juoksi,
Kaikki virtana vilisi,
Nuoret naiset nauru-suulla,
270. Emännät ilolla mielin
Soitteloa kuulemahan,
Iloa imehtimähän.

Mi oli miehiä lähellä,
Ne kaikki lakit käessä,
Mi oli akkoja lähellä,
Ne kaikki käsi posella,
Tyttäret vesissä silmin,
Pojat maassa polvillansa,
Kanteloista kuuntelivat,
280. Iloa imehtelivät,
Sanoivat samalla suulla,
Yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu
Noin suloista soitantoa
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana."

Kuuluvi sorea soitto,
Kuului kuutehen kylähän;
Eik' ollut sitä otusta,
290. Ku ei tullut kuulemahan
Tuota soittoa suloista,
Kajahusta kanteloisen.

Mi oli metsän eläintä,
Kyykistyivät kynsillehen
Kanteloista kuulemahan,
Iloa imehtimähän;
Ilman linnut lentäväiset
Varvuille varustelihe,
Veen kalaset kaiken laiset
300. Rantahan rakentelihe,
Matosetki maan alaiset
Päälle mullan muuttelihe,
Käänteleivät, kuuntelevat
Tuota soittoa suloista,
Kantelen iki-iloa,
Wäinämöisen väännätystä.

Siinä vanha Wäinämöinen
Kyllä soitteli somasti,
Kajahutti kaunihisti;
310. Soitti päivän, soitti toisen
Yhtehen rupeamahan,
Yhen aamun atriahan,
Yhen vyönsä vyötäntähän,
Yhen paitansa panohon.

Kun hän soitteli kotona,
Huonehessa honkaisessa,
Niin katot kajahtelivat,
Permannot pemahtelivat,
Laet lauloi, ukset ulvoi,
320. Kaikki ikkunat iloitsi,
Kiukoa kivinen liikkui,
Patsas patvinen pajahti.

Kun hän kulki kuusikossa,
Vaelti petäjikössä,
Kuusoset kumartelihe,
Männyt mäellä kääntelihe,
Käpöset keolle vieri,
Havut juurelle hajosi.

Kun hän liikahti lehossa,
330. Tahi astahti aholla,
Lehot leikkiä pitivät,
Ahot ainoista iloa,
Kukat kulkivat kutuhun,
Vesat nuoret notkahteli.