Kalevalan esipuheet

Kalevalan esipuheet -osiossa selvitetään Lönnrotin laatimien esipuheiden keskeisiä piirteitä, Lönnrotin ajatuksia omasta roolistaan Kalevalan kokoajana sekä eroja vuoden 1849 Kalevalan esipuheen ja käsikirjoituksen välillä. Tarkastelu kohdistuu sekä Vanhan Kalevalan että Uuden Kalevalan esipuheisiin. Vanhan Kalevalan esipuhe on mukana sen vuoksi, että se valaisee ja taustoittaa Uuden Kalevalan alkusanoja ja Lönnrotin ajattelussa tapahtuneita muutoksia.

Esipuheiden sisältö

Kalevalan esipuheet esittelevät Lönnrotin suhdetta kansanrunoihin ja hänen toimitustapojaan, runojen alkuperää ja järjestystä koskevia käsityksiään sekä oikeinkirjoitukseen liittyviä haasteita. Ne selvittävät eeposkokonaisuuteen vaikuttaneita muita kokoelmia ja kerääjiä. Esipuheet antavat myös selkeitä viitteitä, miten Kalevalan kertomusta tulisi lukea ja tulkita. Esipuheita rinnakkain lukemalla havaitaan uuden Kalevala-version suhde vuonna 1835 ilmestyneeseen Vanhaan Kalevalaan.

Kalevalassa, kuten muissakin varhaisissa 1800-luvun kansanrunokokoelmien esipuheissa, perusteltiin kokoelman arvoa, määriteltiin kansanrunon piirteitä sekä ohjattiin lukijoita ymmärtämään kansanrunojen arvo. Esipuheiden merkitys teoksen ymmärtämiselle ja tulkinnalle oli erityisen tärkeä. Suorasanainen esipuhe saattoi olla ainoa osa teoksesta, jota usein suomea heikosti osaava sivistyneistölukija pystyi ymmärtämään (Anttila 1931/1985: 178−180). Toisinaan esipuhe oli kirjoitettu tai julkaistu erikseen ruotsiksi. Esipuheet olivat tyypillisiä varhaiselle romaanikirjallisuudelle, ja osa aikakaudelle tyypillistä anonyymia julkaisemisen tapaa, jossa tekijän nimi ei ollut olennainen seikka. Esipuheiden tyylilaji oli muun muassa kirjoittajan vaatimaton, itseään vähättelevä asenne sekä lukijoiden puhuttelu. (Grönstrand 2005: 69−70, 79.) Kaiken kaikkiaan käsitys tekijästä oli 1800-luvun alkupuoliskolla vielä muotoutumassa oleva ilmiö ja erilaiset kirjoitukset tieteellisistä teksteistä juhlarunoihin katsottiin pääosin samanarvoisiksi (Lehtinen 1999: 197).

Lönnrotin laatiessa Kalevalaa hänen työskentelyään ohjasivat kansanrunojen mallin lisäksi kirjallisen maailman konventiot. Lönnrot otsikoi Uuden Kalevalan esipuheen nimellä "Alkulause" ja kertoi lukijoille heti ensimmäisessä lauseessa, mistä on kyse: "Tämä kirja esivanhempaimme muinaisesta olosta..." (ks. Uuden Kalevalan esipuhe, kommentaari artiklaan § 1). Lönnrot lähestyi lukijoita myös eepostekstissä minäkertojan äänellä sekä laati Kalevalan runoihin suorasanaiset sisältöreferaatit. (Apo 2002: 108−110.) Runojen sisällöllistä ymmärrystä Lönnrot selvitti kirjoituksissaan Lemminkäisestä otsikolla "Muinelmia" (Mehiläinen toukokuu, kesäkuu 1836, tammikuu 1839). Pertti Karkama nostaa esiin romaanin murroksen 1840-luvulla ja sen mahdollisen vaikutuksen Kalevalan valmistumiseen ja muihin proosamuotoisiin kirjoituksiin eri aikakauslehdissä (Karkama 2001: 324−325). Ainakin Lönnrot oli tietoinen lukijoille läheisestä uudesta kirjallisuudenlajista erottaessaan Vanhan Kalevalan esipuheessa Kalevalan maailman romaanien kuvastamasta kevytmielisestä maailmasta (Vanhan Kalevalan esipuhe, kommentaari 21). Lönnrot myös kirjoitti romaanien huonosta vaikutuksesta yksityisessä kirjeessään (kirje Mårten Lindforsille 11.1.1843).

Lönnrotin ääni esipuheissa

"Esipuheen kanssa saat myös tehdä, miten hyväksi katsot, jos tahdot sen senlaisna pränttäyttää, jos parannuksilla, jos peräti heittämällä ja uuden kirjottamalla. Kirjan nimestä en tiedä mitään neuoa."

Näin Lönnrot kirjoitti ystävälleen ja läheiselle kollegalleen, Carl Niklas Keckmanille 14.3.1834. Sitaatti kuvastaa paitsi Lönnrotin roolia Kalevalan tekijänä myös Vanhan Kalevalan haasteita. Lönnrotia huoletti valmistumassa olevan eepoksen vastaanotto, sillä eepokseen kohdistui suuria odotuksia jo ennen sen ilmestymistä (ks. Kaukonen 1979: 88−90; Hirvonen, Makkonen ja Nybondas 1981: 23−24, 28; ks. myös J. L. Runebergin kirjoitukset Helsingfors Morgonbladissa syksyllä 1835, nro 91, 92, 93). Vanhan Kalevalan alkusanoissa Lönnrot korosti, ettei kukaan ollut aikaisemmin tehnyt vastaavanlaista työtä. Hänen uudistaessaan Kalevalaa huolta aiheutti se, miten joku toinen olisi saattanut tehdä huomattavasti paremman kokonaisuuden (Borenius ja Krohn 1895: 4). Vanhan Kalevalan esipuheessa ilmenee kauttaaltaan Lönnrotin näkemys kokonaisuuden epätäydellisyydestä. Jo esipuheen ensimmäinen lause kuvastaa eepoksen keskeneräistä luonnetta: "Viimmenkänä nämä runot präntin alaseksi saatua ovat ne valitettavasti vieläki paljoa puuttuvaiset." Lauri Honko (2000: 18) luonnehtii Vanhaa Kalevalaa avoimeksi eepokseksi juuri sen epätäydellisyyden ja eepoksen loppuun liitettyjen lukuisten toisintojen vuoksi. Lönnrot ei ollut eepoksensa kanssa vielä valmis, vaan prosessi täydentyi seuraavan vuosikymmenen aikana.

Vanhan Kalevalan esipuheessa Lönnrot puhuu yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta Uudessa Kalevalassa hän esittäytyy passiivissa: "On runoja kaikella ahkeruudella pyritty sovittamaan". Etäisestä tyylistä huolimatta Uuden Kalevalan esipuheessa painottuu Lönnrotin oma näkemys kokonaisuudesta; hän asemoi itsensä runonlaulajien kaltaiseksi tekijäksi (Litteraturblad 1849: 1). Tämä oli kerronnallinen ratkaisu, jolla Lönnrot ohjasi lukijoita kohdistamaan katseensa toimitustyön sijaan itse runoihin (Apo 2008: 366; Hämäläinen 2012: 78). Muutoksen syyksi on katsottu myös Vanhaan Kalevalaan kohdistettu kritiikki, mutta yhtä lailla runoperinteen laajentuminen muiden kerääjien toimesta sekä Lönnrotin saavuttama itsevarmuus runoperinteen tuntijana. Vertautuminen runonlaulajiin pohjautui Lönnrotin havaintoihin siitä, että runonlaulajat itsekin varioivat runojen sisältöä ja juonielementtien järjestystä, eikä kenenkään järjestystä voida varsinaisesti pitää parempana tai alkuperäisempänä. (Kaukonen 1979: 166.)

Eroja Uuden Kalevalan esipuheen ja käsikirjoituksen välillä
Lönnrotin selvityksiä lukijoille

Uuden Kalevalan esipuhe on kirjoitettu suomeksi, mutta Kalevalan käsikirjoitus sisältää ruotsinkielisen kirjoituksen "Om ortografin i den nya Kalevala-upplagan". Kirjoitus on päivätty Laukossa 1.3.1849, ennen Uuden Kalevalan esipuheen päiväystä (17.4.1849). Selvitys Uuden Kalevala-laitoksen oikeinkirjoituksesta oli suunnattu SKS:lle, ja seura käsitteli sitä kokouksessaan 2.5.1849 (SKS:n pöytäkirjat kirjoitettiin neljää ensimmäistä lukuun ottamatta ruotsiksi vuoteen 1861 asti, ks. Hirvonen, Makkonen & Nybondas 1981: 18). Oikeinkirjoituksen sijaan kokouksessa keskityttiin kuitenkin eepoksen sisältöön ja parannuksiin.

Ruotsinkielisille lukijoille Lönnrot selvitti uuden laitoksen muutoksia aikakauden vaikutusvaltaisessa ruotsinkielisessä aikakauslehdessä Litteraturbladissa (12/ 1848; 1/ 1849 sekä 3 ja 6 / 1849). Selvitykset liittyivät Lönnrotin saamaan kritiikkiin koskien runsasta lyyristä ainesta ja loitsuja sekä kristinuskon vaikutusta Vanhassa Kalevalassa.

Käsikirjoituksen yliviivattu pykälä

Kalevalan käsikirjoitus on kirjapainoa varten puhtaaksikirjoitettu, vaikkakin monilla korjauksilla merkitty. Muita varhaisempia versioita tai luonnoksia ei tunneta, lukuun ottamatta Lönnrotin Vanhan Kalevalan välilehditettyä henkilökohtaista kappaletta. Näin ollen käsikirjoituksessa ja painetussa Kalevalassa on enimmäkseen vain pieniä tekstuaalisia eroja. Esipuheessa on kuitenkin yksi merkittävämpi poisto, käsikirjoituksesta on yliviivattu pykälä § 10 Tarpeellisista selityksistä, joka ei sisälly painettuun versioon. Siinä Lönnrot kirjoittaa, että selityksiä olisi varmasti tarvittu erityisesti ulkomaalaisia varten. Taustalla saattoi olla Vanhaan Kalevalaan kohdistunut kansainvälinen mielenkiinto, erityisesti Jacob Grimmin esitelmä ja artikkeli Über das finnische epos (1845/1846) sekä Louis Léouzon Le Ducin ranskankielinen proosakäännös osana teosta La Finlande (1845).

Lönnrot kuitenkin jatkaa poistettua pykälää toteamalla, että tarkemmille selitykselle ei ole ollut tilaa eikä aikaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin haluaa valaista loitsurunojen luonnetta yleisesti. Lönnrotin mukaan loitsuilla luultiin voitavan vaikuttaa yliluonnollisiin asioihin luonnonhaltijoita eli jumalia rukoilemalla. Tässä suomalaiset eivät eroa muiden kansojen vanhoista uskomuksista, paitsi että he uskoivat perinteisten rukousten olevan voimallisempia kuin itse tilanteessa keksittyjen, ja käyttivät apunaan myös erilaisia temppuja ja apuvälineitä.

Seuraavaksi Lönnrot siirtyy tulkitsemaan kansanrunouden tarinoissa esiintyviä yliluonnollisia tapahtumia. Hänen mukaansa ne pitää usein ymmärtää runouden kuvallisena kielenä eikä kirjaimellisesti. Esimerkiksi kun 28. runossa Lemminkäinen muuttuu kokko-linnuksi paetessaan Pohjolasta, on muodonmuutos Lönnrotin mukaan metafora hänen kiireestään. Lemminkäistä takaa ajava palavasilmäinen havukka-lintu taas kuvaa hänen pelkoaan ja sen puheet hänen sisäistä ääntään. Lönnrot huomauttaakin, että kansanrunoudessa linnut, puut, miekat ja muut vastaavat usein puhuvat ääneen eepoksen henkilöhahmojen ajatukset. Kun taas Lemminkäisen äiti etsii poikaansa kysellen hänestä tietoa puilta, tieltä tai kuulta aina vastauksen saaden (runo 15, säkeestä 129 alkaen), ovat tapahtumat sananmukaisesti yliluonnollisia, mutta Lönnrotin mukaan ne pitää ymmärtää äidin mielikuvituksen toiminnan kautta.

Usein on korostettu Lönnrotin historiallista ja arkaaista lähestymistapaa Kalevalaan: se oli hänelle kuvaus menneisyyden muinaisesta maailmasta (ks. esim. Kaukonen 1956: 454; Karkama 2001: 316). Poistetussa pykälässä kuitenkin näkyy, miten Lönnrotia kiinnosti myös kansanrunouden ja Kalevalan esteettinen ja metaforinen ilmaisu. Historiallisen tai myyttisen lukutavan lisäksi hän tulkitsi eepoksen representoimaa kansanrunoutta runollisesti ja kuvallisesti. Näin Lönnrot tuo esille kansanrunouden kuvaamia yleisinhimillisiä tunteita, kuten Lemminkäisen hätää, pelkoa ja kenties myös syyllisyyttä sekä äidin kaipauksen ja epätietoisuuden kokemuksen.