Neljäskymmeneskolmas runo

Pohjolan emäntä varustaa sotapurren ja lähtee sammonviejiä jälestä ajamaan 1−22. Kun sitte yllättää, nousee tappelo merellä Pohjolan ja Kalevalan välillä, jossa jälkimäiset saavat voiton 23−258. Kuitenkin onnistuu Pohjolan emännälle saada sampo veneestä mereen, jossa särkyy ja menee palasiksi 259−266. Suuremmat palaset vaipuvat veteen meren tavaroiksi, pienempiä ajoi aalto rantaan, josta Wäinämöinen ihastuu ja toivoo jo niistäkin alun uudelle onnelle saavansa 267−304. Pohjolan emäntä uhka'aa kaiken menestyksen Kalevalasta hävittää, jota uhkausta Wäinämöinen ei sano pelkäävänsä 305−368. Pahoilla mielin valtansa häviännästä pala'aa Pohjolan emäntä, eikä saa, kun tyhjän kannen, koko sammosta Pohjolaan 369−384. Wäinämöinen kerä'ää tarkkaan sammon muruset rannalta, laittaa ne kasvamaan ja toivottaa ikuisiksi ajoiksi onnea 385−434.
Kalevalan 1849 ensimmäinen painos
Transkriptio
Kommentaarit ja käsikirjoitus

Kolmasviidettä Runo.

Louhi, Pohjolan emäntä,*Säkeet 1−6 / Louhi kokoaa Pohjolasta sotajoukon

Pitkään jatkuneet ja hitaasti kasvaneet erimielisyydet päättyvät avoimeen konfliktiin (Kaukonen 1956: 497). Taistelu sammosta on keskeinen jännitettä luova juonellinen elementti Kalevalassa. Aikalaisten eepostulkinnoissa taistelu sammosta nousi hyvin tärkeäksi kysymykseksi ja Kalevalan samporunojen ympärille syntyi paljon julkista keskustelua jo ensimmäisen painoksen jälkeen (ks. esim. Kaukonen 1956: 425−445; Karkama 2008). Aikakaudelle oli tyypillistä ajatella, että kansankunta tarvitsi sankariajan ja siitä kertovan taruston, jotta henkinen ja aineellinen kehitys olisi mahdollista (ks. esim. Apo 2019: 108−109). Jos samporunoilla olisi historiallinen perusta, todistaisi se sankarillisesta menneisyydestä. Antiikin Kreikan Iliaassa kuvattu Troijan sota oli tässä suhteessa esikuvallisessa asemassa (Karkama 2008: 144). Lönnrot kehitteli kansanrunouden perusteella kasvavan jännitteen Pohjolan ja Kalevalan heimojen välille (Kaukonen 1956: 493−494). Kalevalan samporunojen ja Iliaan yhtäläisyyden huomasi jo M. A. Castrén vuoden 1841 Vanhan Kalevalan käännöksessään (Apo 2019: 110). Näillä vertailuilla luotiin suomalaisille sankarillista menneisyyttä, jossa altavastaajan asemasta noustaan voimalliseksi toimijaksi. Kuitenkin erityisesti sankariaikakeskustelun synnyttäneen Vanhan Kalevalan sisältö oli painottunut selkeästi enemmän pakanalliseen mytologiaan kuin tapahtumiin, jotka voidaan tulkita historiallisesti (Apo 2019: 115).

Kutsui Pohjolan kokohon.
Pani joukon jousihinsa,
Laittoi miehet miekkoihinsa;
Rakenteli Pohjan purren,
Suoritti sotavenosen.

Latoi miehet laivahansa,
Suoritti sotaurohot,
Kuni sotka poikasensa,
10. Tavi lapsensa latovi:
Sata miestä miekallista,
Tuhat jousella urosta.

Kohenteli purjepuita,
Vaatevarpoja varasi;
Nosti puuhun purjehia,
Vaattehia varpapuihin,
Kuin on pitkän pilven longan,
Pilven tönkän taivahalla.
Siitä läksi laskemahan,
20. Sekä läksi jotta joutui
Sampoa tapoamahan
Venehestä Wäinämöisen.

Vaka vanha Wäinämöinen
Laskevi sinistä merta.
Itse tuon sanoiksi virkki,
Puhui purtensa perästä:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
ylimäinen ystäväni!

Nouse purjepuun nenähän,
30. Vaatevarpahan ravaha!
Katsaise etinen ilma,
Tarkkoa takainen taivas,
Onko selvät ilman rannat,
Onko selvät vai sekavat! "

Tuopa lieto Lemminkäinen,
Poika, veitikkä verevä,
Hyvin kärkäs käskemättä,
Kehumattaki kepeä,
Nousi purjepuun nenähän,
40. Vaatevarpahan ravahti.

Katsoi iät, katsoi lännet,
Katsoi luotehet, etelät,
Katsoi poikki Pohjan rannan.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Selvänä etinen ilma,
Taakea takainen taivas:
Pieni on pilvi pohjosessa,
Pilven lonka luotehessa."

Sanoi vanha Wäinämöinen:
50. "Jo vainen valehtelitki!
Ei se pilvi ollekana,
Pilven lonka lienekänä:
Se on pursi purjehinen.
Katso toiste tarkemmasti!"

Katsoi toiste, katsoi tarkoin.
Sanovi sanalla tuolla:
"Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä haamottavi;
Havukoita haavat täynnä,
60. Koivut kirjokoppeloita."

Sanoi vanha Wäinämöinen:
"Jo vainen valehtelitki!
Havukoita ei ne olle
Eikä kirjokoppeloita:
Ne on Pohjan poikasia.
Katso tarkoin kolmannesti!"

Se on lieto Lemminkäinen
Katsoi kerran kolmannenki.
Sanovi sanalla tuolla,
70. Lausui tuolla lausehella:
"Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi!
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa!"

Silloin vanha Wäinämöinen
Jo tunsi toet totiset.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Soua, seppo Ilmarinen,
Soua, lieto Lemminkäinen,
80. Soutakatte, kaikki kansa,
Jotta juoksisi venonen,
Pursi eestä ennättäisi!"

Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikenlainen.
Lyllyivät melat lylyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä,
90. Perä koskena kohisi,
Vesi kiehui kelloloissa,
Vaahti palloissa pakeni.

Kilvan kiskoivat urohot,
Miehet veikaten vetivät:
Eipä matka eistykänä,
Ei pakene puinen pursi
Eestä purren purjehisen,
Tuon on Pohjolan venehen.

Silloin vanha Wäinämöinen
100. Jo tunsi tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan.
Arvelee, ajattelevi,
Miten olla, kuin eleä.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,

Keksin kummoa vähäisen."

Tavoittihe tauloihinsa,
Tunkihe tuluksihinsa.
Otti piitä pikkuruisen,
110. Tauloa taki vähäisen;
Ne merehen mestoavi
yli olkansa vasemman.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen,
Salasaari kasvakohon,
Johon juosta Pohjan purren,
Satahangan halkiella
Meren myrskyn hiertimessä,
120. Lainehen rapa'imessa!"

Se siitä kariksi kasvoi,
Loihe luo'oksi merehen,
Itähän pitemmin puolin,
Poikkipuolin pohjosehen.

Tulla puikki Pohjan pursi,
Halki aallon hakkoavi:
Jopa joutuvi karille,
Puuttui luotohon lujasti.
Lenti poikki puinen pursi,
130. Satakaari katkieli;
Mastot maiskahti merehen,
Purjehet putoelivat
Noiksi tuulen vietäviksi,
Ahavan ajeltaviksi.

Louhi, Pohjolan emäntä,
Jaloin juoksevi vetehen,
Läksi purtta nostamahan,
Laivoa kohottamahan.
Ei ota vene yletä
140. Eikä pursi liikahella:
Kaikk' oli kaaret katkennunna,
Kaikki hangatki hajalla.

Arvelee, ajattelevi.*Säkeet 143−166 / Louhi muuntuu linnuksi

Pohjolan laiva on juuttunut Väinämöisen loitsimaan kariin. Louhi vastaa haasteeseen omalla taiallaan ja muuttuu valtavaksi linnuksi. Edellisessä runossa Väinämöisen ja Louhen välinen dialogi (UK 42: 31−58) korosti Kalevalan ja Pohjolan välistä kiistaa sammosta ja sen tuottaman hyvän jakamista sanallisessa muodossa (Tarkka 2012: 150−151). Nyt puhe ja sanallinen kamppailu ovat vaihtuneet konkreettiseksi yhteenotoksi. Louhi on Kalevalassa varsin moniulotteinen hahmo. Jo aikalaiset huomasivat, että häärunoissa hän on vieraanvarainen, huolehtiva ja äidillinen hahmo, mutta sammon ryöstön yhteydessä hänet esitetään vihamielisenä ja pahantahtoisena (Castren 1853/2016: 208). Lönnrot myös nimesi Louhen tietoisesti eri tavoin asiayhteydestä riippuen, häärunoissa hän on Pohjolan emäntä ja samporunoissa puolestaan Louhi. Jälkimmäistä nimeä ei runolaulajien samporunoissa käytetty lainkaan, vaan se esiintyi muissa yhteyksissä (Anttonen ja Kuusi 1999: 107). Kalevalan Louhi on hyvin kyvykäs toimijana: hän on yksinvaltainen matriarkka, voimakas loitsija ja sotajoukon komentaja. Näin hän on myös Väinämöisen arvoinen vastustaja, jonka voittaminen korostaa Väinämöisen kyvykkyyttä (Frog 2012: 241). Kansanrunoudessa linnuksi muuttuminen saattaa olla antiteettinen hahmo linnulle, joka muni maailman luoneet munat (Frog 2012: 229). Vastaavia tulkintoja Kalevalan Louhesta tekivät Lönnrotin aikalaiset. Fabian Collan uskoi Kalevalan kertovan valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, myyttisestä kamppailusta (Karkama 2008: 152, ks. myös Apo 2019: 110). Louhen johtaman Pohjolan (Pimentola) ymmärrettiin olevan Kalevalalle (Päivölä) vastakkainen pimeyden ja pahuuden ilmentymä. Castrén ei allekirjoittanut tätä mytologista käsitystä, mutta kuitenkin yleisesti tulkitsi Louhen olevan, häärunoja lukuun ottamatta, kostonhimoinen, ruma ja suoraa toimintaa välttävä salakavala loitsija (Castrén 1853/2016: 269, 279). Louhen transformaatio suunnattomaksi linnuksi ikään kuin kulminoi hänen vaarallisuutensa ja myös vastakohtaisuutensa suhteessa Kalevalan miehiin. Näin aikalaiset saivat Kalevalasta ja sen sankareista samaistuttavia kohteita, joilla on vastassaan lähes epäinhimillisiä voimia.

Itse tuon sanoiksi virkki:
"Mikäs neuvoksi tulevi,
Kukas pannahan etehen?"
Jopa muiksi muutaltihe,
Tohti toisiksi ruveta.
Otti viisi viikatetta,
150. Kuusi kuokan kuolioa:
Nepä kynsiksi kyhäsi,
Kohenteli kouriksensa;
Puolen purtta särkynyttä:
Senpä allensa asetti;
Laiat siiviksi sivalti,
Peräpuikon purstoksensa;
Sata miestä siiven alle,
Tuhat purston tutkaimehen,
Sata miestä miekallista,
160. Tuhat ampujaurosta.

Levitäikse lentämähän,
Kokkona kohotteleikse.
Lenteä lekuttelevi
Tavoitellen Wäinämöistä:
Siipi pilviä sipaisi,
Toinen vettä vieprahteli.

Veen emonen, vaimo kaunis,
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi on vanha Wäinämöinen!
170. Käännä päätä päivän alta,
Luo'os silmät luotehesen,
Katso taaksesi vähäisen!"

Vaka vanha Wäinämöinen
Käänti päätä päivän alta,
Luopi silmät luotehesen,
Katsoi taaksensa vähäisen:
Jo tulevi Pohjan eukko,
Lintu kumma liitelevi,
Harte'ista kuin havukka,
180. Vaakalintu vartalolta!

Yllättävi Wäinämöisen.
Lenti purjepuun nenähän,
Vaatevarpahan rapasi,
Päähän pielen seisotaikse:
Oli pursi päin pu'ota,
Laiva laioin kallistua.

Siinä seppo Ilmarinen
Heitäikse Jumalahansa,
Luojahansa luotteleikse.
190. Sanovi sanalla tuolla:
"Varjele, vakainen Luoja,
Kaitse, kaunoinen Jumala,
Ettei poika pois tulisi,
Emon lapsi lankeaisi
Luojan luomalta lu'ulta,
Jumalan sukeamalta!

"Ukko, julkinen jumala,
Itse taatto taivahinen!
Tuo mulle tulinen turkki,
200. Päälleni panuinen paita,
Jonka suojasta sotisin
Ja takoa tappeleisin,
Ettei pää pahoin menisi,
Tukka turhi'in tulisi
Rauan kirkkahan kisassa,
Terän tuiman tutkaimessa!"

Itse vanha Wäinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
210. Joko saat jaolle sammon
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen?"

Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jakohon sammon
Sinun kanssasi, katala,
Kerallasi, Wäinämöinen!"
Itse sampoa tavoitti
Venehestä Wäinämöisen.

Siinä lieto Lemminkäinen
220. Miekan vyöltänsä vetäisi,
Tempasi terävän rauan
Vasemmalta puoleltansa;
Kokon kourille kokevi,
Räpylöille räimilöivi.

Iski lieto Lemminkäinen,
Sekä iski jotta lausui:
"Maahan miehet, maahan miekat,
Maahan untelot urohot,
Sa'at miehet siiven alta,
230. Kymmenet kynän nenästä!"

Virkki tuossa Pohjan eukko,
Puhui purjepuun nenästä:
"Oi sie lieto, Lemmin poika,
Kauko rukka, mies katala!
Pettelit oman emosi,
Valehtelit vanhempasi:
Sanoit et käyväsi sotoa
Kuunna, kymmennä kesänä
Kullankana tarpehella,
240. Hopeankana halulla!"

Vaka vanha Wäinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Arvasi ajan olevan,
Tunsi hetken tulleheksi.
Jo veti melan merestä,
Tammen lastun lainehesta;
Sillä kalhaisi kavetta,
Iski kynsiä kokolta:
Muut kynnet meni muruiksi,
250. Jäi yksi sakarisormi.

Pojat siiviltä putosi,
Melskahti merehen miehet,
Sata miestä siiven alta,
Tuhat purstolta urosta.

Itse kokko kopsahtihe,
Kapsahutti kaaripuille,
Kuni puusta koppeloinen,
Kuusen oksalta orava.

Siitä sampoa tavoitti
260. Sormella nimettömällä.
Sammon vuoalti vetehen,
Kaatoi kaiken kirjokannen
Punapurren laitimelta
Keskelle meren sinisen:
Siinä sai muruiksi sampo,
Kirjokansi kappaleiksi.

Niin meni muruja noita,*Säkeet 267−286 / Palasiksi murtuneenakin sampo tuottaa yhä elintarpeita

Sammon pienemmät osat rantautuvat maalle. Se ei kuitenkaan enää jauha viljaa itsestään, vaan maata on viljeltävä ja siten sammon tuottama hyvä on saatavilla vain työteon avulla (Tarkka 2012: 156−157). Samporunostoa käytettiinkin kylvöriittien yhteydessä uudistamaan maailman alussa tapahtunut ensimmäinen kylvö (Tarkka 2012: 150). Toisin kuin kansanrunoissa Lönnrot on sijoittunut sammon eepoksensa tapahtumien keskipisteeseen, eikä osaksi alussa tapahtuvaa maailmanluomista (Tarkka 2012: 144). Silti Kalevalassa on kylvämisen välttämättömyyden motiivi vahvasti läsnä: sammon tuhouduttua se ei tuota elintarpeita enää itsestään, vaan ihmisen on itse huolehdittava niiden aikaansaamisesta. Lönnrot ei esitä tätä yltäkylläisyyden menetystä negatiivisessa valossa, vaan Väinämöinen iloitsee sammon kappaleiden mahdollistamasta sadosta. Kansanrunoudessa sampo-myytti symboloi utooppista loputtoman hyvän tilaa, jossa työnteolle ei ole tarvetta (Tarkka 2012: 157−158). Vastaavasti sen rikkoutuminen selittää, miksi loputtomasta hyvästä on jäljellä vain rajallinen määrä murusia. Näin sammon menetystä voidaan verrata esimerkiksi karkotukseen Raamatun paratiisista tai Hesiodoksen Työt ja päivät -runoelmaan, jotka selittävät ja oikeuttavat työnteon välttämättömyyden. Lönnrotin modernissa ja historistisessa näkökulmassa sampoon kuitenkin korostuu elinkeinojen kehittyminen, niiden tuottaman hyvän lisääntyminen ja yhteisön asteittainen vaurastuminen ja voimistuminen (VT 3: 493). Taustalla saattaa olla halu korostaa porvarillisen ja protestanttisen etiikan mukaista työnteon ja ahkeruuden ihanteellista merkitystä. Lönnrotin nostikin työnteon yhteiskunnallisen merkityksen esille monissa kirjoituksissaan (Hämäläinen 2012: 104, 224, 261−262).

Sammon suuria paloja
Alle vienojen vesien,
270. Päälle mustien murien;
Ne jäivät ve'en varaksi,
Ahtolaisten aartehiksi.
Siitäp' ei sinä ikänä,
Kuuna kullan valkeana
Vesi puuttune varoja,
Ve'en Ahto aartehia.

Jäipä toisia muruja,
Pienempäisiä paloja
Selälle meren sinisen,
280. Meren laajan lainehille,
Tuulen tuuiteltavaksi,
Aaltojen ajeltavaksi.

Niitä tuuli tuuitteli,
Meren läikkä läikytteli
Selällä meren sinisen,
Meren laajan lainehilla.
Tuuli maalle työnnytteli,
Aalto rannallen ajeli.

Vaka vanha Wäinämöinen
290. Näki tyrskyn työntelevän,
Hyrskyn maalle hylkeävän,
Aallon rannallen ajavan
Noita sampuen muruja,
Kirjokannen kappaleita.

Hän tuosta toki ihastui.*Säkeet 295−304 / Sampo onnen tuottajana

Sammon rantautuneet kappaleet tuottavat edelleen onnea ihmiskunnalle. Ensimmäisen kerran variantti sampomyytistä merkittiin muistiin Ruotsin Taalainmaalla 1817, sen kirjoitti ylös C. A. Gottlund. Hän julkaisi runon vuonna 1818 Uppsalassa ilmestyneessä latinankielisessä väitöskirjassaan ja tulkitsi sammon Pandoran lippaan kaltaiseksi onnen tuottajaksi, sillä eräiden teorioiden mukaan Pandoran alkuperäinen funktio oli hyvän tuominen. (Haavio 1967/2019: 182.) Gottlund palasi tarkastelemaan sampokysymystä vielä vuonna 1872, nyt hänen mukaansa myyttisenä kohteena sampoa ei voida yksiselitteisesti määritellä. Gottlund kirjoittaa myyttien hienouden olevan juuri siinä, että ne ovat luonteeltaan arvoituksellisia ja selittämättömiä, yhtä hyvin kuin määritellä sampo, voitaisiin myös kysyä Pandoran lippaan rakennetta tai Raamatussa esiintyvän tiedon puun kasvitieteellistä lajia (Gottlund 1872: 32). Uuteen Kalevalaan liittämissään sananselityksissä Lönnrot lyhyesti toteaa sammon olevan "maan onnistaja; onnen lähde" (Kaukonen 1956: 631). Samankaltaisen merkityksen se saa myös Lönnrotin sanakirjassa, tosin lisämääreellä "vielä selittämätön" (Lönnrot 1880/1958: 506).

Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö,
Alku onnen ainiaisen,
Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
300. Tuosta kasvu kaikenlainen!
Tuosta kuu kumottamahan,
Onnen päivä paistamahan
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille!"

Louhi, Pohjolan emäntä,*Säkeet 305−332 / Louhi kertoo tulevista vitsauksista

Vaikka sampo on tuhoutunut, sen aiheuttama konflikti jatkuu yhä. Louhi aikoo kostaa sammon menetyksen, mutta myös tavoitella menetettyä valta-asemaa. Pohjolan emännän ennustamat vitsaukset toteutetaan runoissa 45−49. Vasta kun ne on saatu torjuttua, on sammon synnyttämä konflikti loppunut. (Kaukonen 1956: 504.) Näin vielä rikkoutumisensa jälkeenkin sampo motivoi henkilöiden toimintaa ja käynnistää tärkeitä tapahtumaketjuja.

Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
Mutkan muistan, keinon keksin
Kynnöllesi, kylvöllesi,
310. Karjoillesi, kasvuillesi,
Kuillesi kumottaville,
Päivillesi paistaville:
Tungen kuuhuen kivehen,
Päivän kätken kalliohon;
Annan pakkasen palella,
Vilun ilman viivytellä
Kyntöjäsi, kylvöjäsi,
Elojasi, toukojasi;
Saatan rautaisen rakehen,
320. teräksisen tellittelen
Halmehillesi hyville,
Parahille pelloillesi.

Nostan karhun kankahalta,
Harvahampahan havuilta
Ruuniasi ruhtomahan,
Tammojasi tappamahan,
Karjojasi kaatamahan,
Lehmiä levittämähän.
Kansan tauilla tapatan,
330. Surmoan sukusi kaiken,
Ettei kuulla kuun ikänä
Maailmassa mainittavan."

Silloin vanha Wäinämöinen*Säkeet 333−368 / Väinämöinen torjuu uhan

Kansanrunoudessa sammon rikkoutuminen ja Louhen uhkaamien vitsausten torjunta liittyivät maanviljelyksen riitteihin, joilla suojattiin satoa sitä uhkaavilta luonnonilmiöiltä, kuten hallalta (Tarkka 2012: 152). Lönnrot tulkitsi eepostaan myös Kalevalan asukkaiden vähittäisenä irtautumisena Pohjolan vallasta, joka oli peräisin erityisesti sammosta (ks. erit. Kaukonen 1956: 494). Louhen ennustamat vitsaukset eivät pelota Väinämöistä, sillä hän kokee Pohjolan vallan kaventuneen sammon menetyksen myötä. Väinämöinen kertoo turvaavansa kalevalaisen maailman luojajumalaan, vielä runon lopussa hän vahvistaa tämän uskomuksen rukoilemalla suojelusta (UK 43:401−434). Kommentoidessaan runoa 43 Lönnrot myös täsmensi erityisesti, että Kalevalassa Lappi tarkoittaa rajakansaa. Näin voidaan ajatella, että Pohjola, tai sen kiertosanat kuten Lappi, eivät viittaa esimerkiksi saamelaisiin, vaan ilmaisevat Pohjolan suhdetta Kalevalan heimoon sen naapuriväestönä. (Kaukonen 1956: 498−499, ks. myös Apo 2019: 118.) Vastaavan käsityksen Lönnrot esittää myös Uuden Kalevalan esipuheessa (§9). Aikalaisista puolestaan Castrén samaisti Pohjolan asukkaat lappalaisiin (Castrén 1853/2016: 279).

Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei minua laula lappi
Eikä tunge turjalainen!
Jumalall' on ilman viitta,
Luojalla avaimet onnen,
Ei katehen kainalossa,
340. Vihansuovan sormen päässä.

"Kun ma luome Luojahani,
Turvoan Jumalahani,
Saa se toukat touoistani,
Viholliset viljastani,
Tonkimasta toukojani,
Kasvujani kaatamasta,
Orahia ottamasta,
Viljoa vihoamasta.
"Sinä, Pohjolan emäntä,
350. Tunge turmiot kivehen,
Pahat paina kalliohon,
Vaivat vuorehen valitse,
Elä kuuta kulloinkana,
Aurinkoa milloinkana!

"Anna pakkasen palella,
Vilun ilman viivytellä
Omia orahiasi,
Kylvämiäsi jyviä!
Sa'a rauaista raetta,
360. Teräksistä telkyttele
Oman auran kääntämille,
Pohjan peltojen perille!

"Nosta karhu kankahalta,
Viiasta vihainen kissa,
Korvesta koverakoura,
Havun alta harvahammas
Pohjolan kujan perille,
Pohjan karjan käytäville!"

Siitä Pohjolan emäntä*Säkeet 369−384 / Louhi palaa omille mailleen Pohjolaan

Kalevala on rikastunut ja Pohjolan maat eivät enää olekaan osallisia sammon tuottamiin elintarpeisiin. Lönnrot kirjoitti vuonna 1835 C. N. Keckmanille kuullensa tulkinnan, että sampo merkitsisi kokonaista maa-aluetta. Hän piti tulkintaa myös jossain määrin mahdollisena. (VT 1: 104.) Sen kautta sammon ryöstö voitaisiin ymmärtää varhaisten suomalaisten valloitusretkenä ja taisteluna maa-alueen hallinnasta. Lönnrot palasi tähän tulkintaan muutamia kertoja vuosien saatossa, esimerkiksi kirjeessään Jakov Grotille (VT 1: 309) ja artikkelissaan "Tre ord om och ur finska fornsången" (VT 3: 486). Käsityksen alkuperäinen esittäjä lienee ollut runolaulaja Ontrei Malinen (Tarkka 2012: 153). Vaikka Lönnrot ei suoraan hyväksynyt tulkintaa sammosta maa-alueena, hän piti sitä selkeästi mielenkiintoisena. Kenties ajatus sammosta maa-alueena, joka hävitään taistelussa, vahvisti Lönnrotin käsitystä, että sammon menetys yhdistyy taloudelliseen tappioon ja sen kautta myös Pohjolan vallan heikkenemiseen. Hänen mukaansa tämä tulkinta selittäisi Väinämöisen runossa 38 esittämää sampokuvausta: "Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvo kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni." (UK 38: 312−314). Siten Louhen palatessa Pohjolaan hän löytää maansa heikentyneenä ja köyhtyneenä ja eksplisiittisesti toteaa valtansa murentuneen sammon menetyksen jälkeen. (VT 3: 491−492.)

370. sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo minulta valta vaipui,
Jo aleni arvioni:
Eloni meni merehen,
Sampo särkyi lainehisin!"

Läksi itkien kotihin,
Polotellen pohjosehen.
Ei saanut sanottavata
Koko sammosta kotihin;
Veipä kuitenki vähäisen
380. Sormella nimettömällä:
Kantoi kannen Pohjolahan,
Sai rivan Sariolahan.
Siit' on polo Pohjolassa,
Elo leivätöin Lapissa.

Vaka vanha Wäinämöinen*Säkeet 385−398 / Väinämöinen jalostaa rantautuneet sammon kappaleet viljelyksiksi

Lönnrotin omien Kalevala-kommenttien mukaan sammon takomisen ainekset edustavat yleisesti historiallisesti toisiaan seuranneita eri elinkeinoja, villin luonnon, karjan ja pellon antimia, joita sampo tuottaa vaivatta ja yli tarpeiden (Kaukonen 1956: 465). Myös kansanrunojen sammolla oli paikoitellen vahva yhteys elinkeinoihin, mutta tulkinta ei ollut diakroninen vaan synkroninen (Tarkka 2012: 154). Erityisesti se kuitenkin liitettiin viljelyyn (Tarkka 2012: 149−150). Lönnrotin tulkintaan lienee vaikuttanut Jacob Grimmin esittämä vastaava näkemys (Kaukonen 1988a, 103; ks. myös Grimm 1845/1865: 87−89). Vuonna 1858 artikkelissa "Tre ord om och ur finsks fornsången" (VT 3: 486−493) Lönnrot palasi sammon tulkintaan elinkeinona ja laajensi sitä vertauskuvaksi sivistyksen ja kulttuurin ("bildning och kultur") kehityksestä. Vaikka sampo on eepoksessa konkreettinen esine, siihen liittyy myös vertauskuvallinen tulkinta.

Itse maalle mentyänsä
Löyti sampuen muruja,
Kirjokannen kappaleita
Rannalta merelliseltä,
390. Hienoiselta hietiköltä.

Saattoi sampuen muruset,
Kirjokannen kappalehet
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen,
Kasvamahan, karttumahan,
Saamahan, satoamahan
Olu'iksi ohraisiksi,
Leiviksi rukihisiksi.

Siinä vanha Wäinämöinen*Säkeet 399−434 / Väinämöisen rukous

Lönnrotin käsityksen mukaan esihistoriallisilla suomalaisilla oli käsitys yhdestä muita ylemmästä jumaluudesta, jonka tahdosta maailma on syntynyt ja johon viime kädessä turvaudutaan. Hän katsoi tämän kertovan ihmiselle luontaisesta monoteismin kaipuusta. (Kaukonen 1956: 458.) Kalevalan luojajumala on kuitenkin koosteinen hahmo, jossa yhdistyy piirteitä kansanuskon Ukko-jumalasta sekä kristillisen perinteen Jumalasta ja Jeesuksesta (Apo 2002: 116). Runon lopettavassa rukouksessa toivotaan saavutetun taloudellisen edun pysyvyyttä ja sen suojelua. Suojelun tarve yhdistetään rajattuun maa-alueeseen, jota pitää varjella vierailta voimilta. Näin Lönnrot vahvistaa tulkintaa, jossa taistelu sammosta on tuonut Kalevalan kansalle suuremman itsemääräämisoikeuden ja taloudellisen riippumattomuuden. Lönnrot ei kuitenkaan tarkoittanut rukouksessa esiintyvällä "Suomenmaalla" oman aikansa suurruhtinaskuntaa, vaan eepoksen todellisuuden varhaisia esihistoriallisia heimoja (Kaukonen 1956: 499, ks. myös Apo 2019: 118). Oletettu sukulaisuus Lönnrotin ajan suomalaisiin kuitenkin liittää rukouksen koskemaan myös heitä (Kaukonen 1956: 499; ks. myös Apo 2002: 112). Rukous viittaa myös runon aiempiin tapahtumiin, jossa Väinämöinen torjuu Louhen ennustamia vitsauksia luojajumalan antamalla turvalla (UK 43: 333−368).

400. itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna, Luoja, suo, Jumala,
Anna onni ollaksemme,
Hyvin ain' eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme
Suloisessa Suomenmaassa,
Kaunihissa Karjalassa!

"Varjele, vakainen Luoja,
Kaitse, kaunoinen Jumala,
Miesten mielijuohtehista,
410. Akkojen ajatuksista!

Kaa'a maalliset katehet,
Ve'elliset velhot voita!

"Ole puolla poikiesi,
Aina lastesi apuna,
Aina yöllisnä tukena,
Päivällisnä vartijana,
Vihoin päivän paistamatta,
Vihoin kuun kumottamatta,
Vihoin tuulen tuulematta,
420. Vihoin saamatta satehen,
Pakkasen palelematta,
Kovan ilman koskematta!

"Aita rautainen rakenna,
Kivilinna liitättele
ympäri minun eloni,
Kahen puolen kansoani,
Maasta saaen taivosehen,
Taivosesta maahan asti,
Asukseni, ainokseni,
430. Tuekseni, turvakseni,
Jottei liika liioin söisi,
Vastus viljalta vitaisi
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana!"