Neljäskymmenesensimmäinen runo

Wäinämöinen soittaa kanteletta ja kaikki elävät, yksin haltiatkin ilmassa, maalla ja meressä, rientävät ja kokoutuvat soittoa kuulemaan 1–168. Jokaisen sydän tuli soitolta niin liikutetuksi, että vedet puhkesivat silmiin; itsensä Wäinämöisenki silmistä tippuivat suuret pisarat, putosivat maahan ja vierivät veteen, jossa muuttuivat soreiksi sinervöiksi helmiksi 169–266.
Kalevalan 1849 ensimmäinen painos
Transkriptio
Kommentaarit ja käsikirjoitus

Yhdesviidettä Runo.

Vaka vanha Wäinämöinen,
Laulaja iän-ikuinen
Sormiansa suorittavi,
Peukaloitansa pesevi;
Istuiksen ilo-kivelle,
Laulu-paaelle paneikse
Hopeiselle mäelle,
Kultaiselle kunnahalle.

Otti soiton sormillensa,
10. Käänti käyrän polvillensa,
Kantelen kätensä alle,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohonpa kuulemahan,
Ku ei liene ennen kuullut
Iloa iki-runojen,
Kajahusta kanteloisen!"

Siitä vanha Wäinämöinen
Alkoi soittoa somasti
Hauin-ruotaista romua,
20. Kalanluista kanteletta;
Sormet nousi notkeasti,
Peukalo ylös keveni.

Jo kävi ilo ilolle,
Riemu riemulle remahti,
Tuntui soitto soitannalle,
Laulu laululle tehosi;
Helähteli hauin hammas,
Kalan pursto purkaeli,
Ulvosi upehen jouhet,
30. Jouhet ratsun raikkahuivat.

Soitti vanha Wäinämöinen,
Ei ollut sitä metsässä,
Jalan neljän juoksevata,
Koivin koikkelehtavata,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän.

Oravat ojentelihe
Lehväseltä lehväselle,
Tuohon kärpät kääntelihe,
40. Aioillen asettelihe,
Hirvet hyppi kankahilla,
Ilvekset piti iloa.

Heräsi susiki suolta,
Nousi karhu kankahalta
Petäjäisestä pesästä,
Kutiskosta kuusisesta;
Susi juoksi suuret matkat,
Karhu kankahat samosi,
Viimein aiallen asettui,
50. Veräjälle vieretäikse,
Aita kaatui kalliolle,
Veräjä aholle vieri;
Siitä kuusehen kuvahti,
Petäjähän pyörähytti
Soitantoa kuulemahan,
Iloa imehtimähän.

Tapiolan tarkka ukko,
Itse Metsolan isäntä,
Ja kaikki Tapion kansa,
60. Sekä piiat, jotta poiat
Kulki vuoren kukkulalle
Soittoa tajuamahan;
Itseki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo
Sini-sukkahan siroikse,
Puna-paulahan paneikse,
Loihe koivun konkelolle,
Lepän lengolle levahti
Kanteloista kuulemahan,
70. Soittoa tajuamahan.

Mi oli ilman lintujaki,
Kahen siiven sirkovia,
Ne tulivat tuiskutellen,
Kiiätellen kiirehtivät
Kunnioa kuulemahan,
Iloa imehtimähän.

Kokko kun kotona kuuli
Sen sorean Suomen soiton,
Heitti pentunsa pesähän,
80. Itse loihe lentämähän
Soittohon sulan urohon,
Wäinämöisen vääntelöhön.

Korkealta kokko lenti,
Halki pilvien havukka,
Allit aalloilta syviltä,
Joutsenet sulilta soilta;
Pieniäki peiposia,
Lintuja livertäviä,
Sirkkuja satalukuisin,
90. Leivoja liki tuhatta
Ilmassa ihastelivat,
Hartioilla haastelivat
Tehessä isän iloa,
Soitellessa Wäinämöisen.

Itse ilman Luonnottaret,
Ilman impyet ihanat
Iloa imehtelivät,
Kanteloista kuuntelivat,
Mikä ilman vempelellä,
100. Taivon kaarella kajotti,
Mikä pienen pilven päällä,
Ruso-reunalla rehotti.

Tuo Kuutar korea impi,
Neiti Päivätär pätevä
Pitelivät pirtojansa,
Niisiänsä nostelivat,
Kultakangasta kutoivat,
Hopeista helskyttivät
Äärellä punaisen pilven,
110. Pitkän kaaren kannikalla.

Kunpa saivat kuullaksensa
Tuon sorean soiton äänen,
Jo pääsi piosta pirta,
Suistui sukkula käestä,
Katkesihe kulta-rihmat,
Helkähti hopea niiet.

Ei sitä oloista ollut,
Ei ollut ve'essäkänä,
Evän kuuen kulkevata,
120. Kalaparvea parasta,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän.

Uipi hauit hangotellen,
Ve'en koirat vengotellen,
Lohet luo'oilta samosi,
Siikaset syväntehiltä;
Säret pienet, ahvenetki,
Mujehetki, muut kalatki
Rinnoin ruokohon ajaikse,
130. Rantahan rakenteleikse
Virttä Wäinön kuulemahan,
Soittoa tajuamahan.

Ahto aaltojen kuningas,
Ve'en ukko ruohoparta
Ve'en kalvolle veäikse,
Luikahaikse lumpehelle,
Siinä kuunteli iloa,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"En ole mointa ennen kuullut
140. Sinä ilmoisna ikänä
Soitantoa Wäinämöisen,
Iloa iki-runojan."

Sisarekset Sotkottaret,
Rannan ruokoiset kälykset
Hiipoivat hivuksiansa,
Hapsiansa harjasivat
Harjalla hopea-päällä,
Sukimella kultaisella;
Saivat kuulla äänen ouon,
150. Tuon on soitannan sorean,
Sulkahti suka vetehen,
Haihtui harja lainehesen,
Jäi hivukset hiipomatta,
Tukat kesken suorimatta.

Itseki ve'en emäntä,
Ve'en eukko ruokorinta
Jopa nousevi merestä,
Ja lapaikse lainehesta,
Ruokorintahan rivahti,
160. Väännäikse vesikarille
Tuota ääntä kuulemahan,
Soitantoa Wäinämöisen,
Kun oli ääni kummanlainen,
Soitanto ylen sorea;
Se siihen sikein nukkui,
Vaipui maata vatsallehen
Kirjavan kiven selälle,
Paaen paksun pallealle.

Siinä vanha Wäinämöinen
170. Soitti päivän, soitti toisen,
Ei ollut sitä urosta,
Eikä miestä urheata,
Ollut ei miestä, eikä naista,
Eikä kassan kantajata,
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen syäntä ei sulannut;
Itki nuoret, itki vanhat,
Itki miehet naimattomat,
Itki nainehet urohot,
180. Itki pojat puol'-ikäiset,
Sekä pojat, jotta neiet,
Jotta pienet piikasetki,
Kun oli ääni kummanlainen,
Ukon soitanto suloinen.

Itsensäki Wäinämöisen
Kyynelvieri kyykähteli,
Tippui tilkat silmistänsä,
Vierivät vesipisarat,
Karkeammat karpaloita,
190. Herkeämmät hernehiä,
Pyöreämmät pyyn munia,
Päreämmät päitä pääskyn.

Ve'et vieri silmästänsä,
Toiset toisesta noruvi,
Putosivat poskipäille,
Kaunihille kasvoillensa,
Kaunihilta kasvoiltansa
Leveille leuoillensa,
Leveiltä leuoiltansa
200. Reheille rinnoillensa,
Reheiltä rinnoiltansa
Päteville polvillensa,
Päteviltä polviltansa
Jalkapöyille jaloille,
Jalkapöyiltä jaloilta
Maahan alle jalkojensa,
Läpi viien villavaipan,
Kautta kuuen kultavyönsä,
Seitsemän sini-hamosen,
210. Sarkakauhtanan kaheksan.

Vierivät vesipisarat
Luota vanhan Wäinämöisen
Rannalle meren sinisen,
Rannalta meren sinisen
Alle selvien vesien,
Päälle mustien murien.

Siitä vanha Wäinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko tässä nuorisossa,
220. Nuorisossa kaunoisessa,
Tässä suuressa su'ussa,
Isossa isän alassa
Kyyneleni poimiata
Alta selvien vesien?"

Nuoret tuossa noin sanovi,
Sekä vanhat vastoavi:
"Ei ole tässä nuorisossa,
Nuorisossa kaunoisessa,
Tässä suuressa su'ussa,
230. Isossa isän alassa
Kyynelesi poimiata
Alta selvien vesien."

Sanoi vanha Wäinämöinen,
Itse virkki, noin nimesi:
"Kenpä toisi kyyneleni,
Poimisi vesipisarat
Alta selvien vesien,
Saisi multa sulkaturkin."

Tuli korppi koikotellen;
240. Sanoi vanha Wäinämmöinen:
"Käyös korppi kyyneleni
Alta selvien vesien!
Annan sulle sulkaturkin."
Eipä korppi saanutkana.

Kuuli tuon sininen sotka,
Niin tuli sininen sotka;
Sanoi vanha Wäinämöinen:
"Usein sininen sotka
Suullasi sukelteleihet,
250. Ve'essä vilotteleihet;
Käypä poimi kyyneleni
Alta selvien vesien!
Saat sinä parahan palkan:
Annan sulle sulkaturkin."

Kävi sotka poimimahan
Wäinämöisen kyyneleitä
Alta selvien vesien,
Päältä mustien murien;
Poimi kyynelet merestä,
260. Kantoi Wäinölle kätehen,
Jo oli muiksi muuttunehet,
Kasvanehet kaunoisiksi:
Helmiksi heristynehet,
Simpsukoiksi siintynehet,
Kuningasten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi.