Uuden Kalevalan esipuhe · Avoin Kalevala

Alkulause.

§. 1. Kalevala-runojen järestyksestäjärestys : järjestys; asettelu, jäsennys11.

Suomalais-karjalaisessa runolaulukulttuurissa ei tunnettu Kalevalan tapaista eeppistä kokonaisuutta, eeposta. Lönnrotilla itsellään oli jo varhain ajatus runojen oikeanlaisesta järjestämisestä: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pranttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että, mitä Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen--" (kirje C. N. Keckmanille 17.8.1833). Ajatukseen runojen järjestämisestä eepoksen kaltaiseksi kokonaisuudeksi vaikuttivat myös Lönnrotin työskentelyä seuranneet kollegat (Vanhan Kalevalan esipuhe) sekä aikakauden kirjalliset konventiot ja aatteelliset keskustelut (Apo 2002; Karkama 2001).. Tämä kirja22.

Eepoksen aloittava esipuhe määrittelee Kalevalan kirjaksi. Siten Lönnrot erotti teoksensa suullisesta kansanperinteestä ja muistutti sen olevan kirjallisen kulttuurin tuote, vaikka se perustuukin suulliseen laulukulttuuriin. Taustalla vaikutti romantiikan eeposkäsitys, jonka seurauksena Lönnrot tavoitteli runoihin juonellista eheyttä. Lönnrot ja muutkin koulutuksen saaneet korostivat suullisen ja kirjallisen eroa, ja jakoivat huolen suullisen runon rappeutumisesta ja häviämisestä. Kuitenkaan runolaulajille ero suullisen ja kirjallisen runon välillä ei välttämättä ollut merkittävä. (Tarkka 2005: 57, 59.) Huoli saattoi liittyä myös vanhan ja uuden, riimillisen laulun suhteisiin. Kalevalamittaisen runon rinnalla nuorison suosiman uudemman laulun rohkea ja rempseä sanasto kuulosti moraaliltaan arveluttavalta niin kerääjistä (Asplund 2006) kuin vanhemmista laulajista. Arhippa Perttuselle parhaimman laulun sisältö oli "ei-rietas" (Timonen 2008: 16). Perttusen ajatusten taustalla saattoivat vaikuttaa myös ortodoksinen uskonto, jonka mukaan uudemmat laulut (aikalaisrunot) kuuluivat synnin kategoriaan (Tarkka 2005: 41), tai kerääjien odotukset (haluttiin talteen vanhoja, myyttisiä runoja), joista laulajat saattoivat olla hyvinkin tietoisia. esivanhempaimme muinaisesta olosta, elämästä ja toimista33.

Lönnrot täsmentää Kalevalan kertovan kaukaisesta menneisyydestä. Näin se kertoo muinaisten suomalaisten elintavoista ja toiminnasta. Koska suomalaisten menneisyydestä ei ollut kirjallisia lähteitä, korostettiin kansanrunouden historiallista merkitystä (Karkama 2008: 125). Mehiläisensä historialiitteessä (12/1837) Lönnrot kirjoitti saksalaista C. F. Beckeriä mukaillen, että kansanrunoutta voidaan käyttää lähteenä menneisyydestä, mutta siinä tapauksessa sen antama tieto menneisyyden maailmasta pitää ymmärtää oikein. Kansanrunot eivät kerro "historiallista totuutta", vaan ne esittävät Lönnrotin määritelmän mukaan "luonnollisen totuuden". 1800-luvulle oli tyypillistä käsittää kansanrunous anonyymiksi ja kollektiiviseksi kansanluonteen tuotteeksi (Toews 2008: 320). Siksi kansanrunot tai niistä koottu Kalevala ei ollut niinkään empiirinen kertomus todellisista historiallisista tapahtumista, vaan kuvaus suomalaisten kansanluonteesta, kielestä, menneisyydestä, uskomuksista, tavoista ja kulttuurista. ilmestyy nyt paljo täydellisempänä, kun minkä entisessä korjuussansakorjuu : kunto, tila; säilö oli, ja tulee uskottavasti nykyisessä muodossansa pysymään, sillä keräämättömiä runoja tästä laadustalaatu : runotyyppi, runolaji; tapa, malli ei mahda enää asiaksiasia : (käsillä, hoidettavana oleva) tehtävä, toimeksianto; keräyksen kohde löytyä, koska kaikki paikat, joissa vaan vähänki on toivottu runoja laulettavan, jo ovat useampia kertoja ja useammilta kerääjiltä44.

Lönnrot ei ollut ainoa runojen kerääjä, vaan erityisesti Kalevalan ensimmäisen painoksen jälkeen monet muutkin ryhtyivät innokkaasti etsimään ja tallentamaan kansanrunoutta. Ks. myös § 12. ristin rastin käydyt ja etsityt55.

Lönnrot viittaa siihen, että uusittu laitos on selkeästi laajempi kuin Kalevalan ensimmäinen painos vuodelta 1835, eikä hän toisaalta usko, että uusia Kalevalan kokonaisuuteen sopivia runoja löytyisi enää niin paljoa, että laajuutta voitaisiin kasvattaa. Tämä liittyy ajatukseen, että kaikki (tärkeimmät) runot oli jo kerätty. Varhainen keruu kohdistui etupäässä eeppisiin runoihin rajantakaisessa Karjalassa. Uudenlainen laulutapa soittimineen ja piiritansseineen eri puolilla Suomea, Karjalaa ja Inkeriä ei innostanut kerääjiä (Asplund 1981: 95).. Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisenaomituinen : oma, ominainen; alkuperäinen jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle66.

Esteettisten ja historiallisten tavoitteiden ohella kansanrunouden keräämisen keskeisiä motiiveja oli suomen kielen tutkiminen (Sulkunen 2004: 65). Myös Lönnrot on korostanut useissa yhteyksissä, että laulut tuottavat tietoa suomen kielestä itsestään (esim. Lönnrotin kirje Keckmanille 2.6.1837). Kansanrunous käsitettiin kielen alkuperäiseksi muodoksi, jossa suomalaisten luonteenlaadulle ominaiset piirteet tulevat esille. Lönnrotin ymmärrys kielestä oli kuitenkin orgaaninen ja hän korosti usein kielen muutosta ajassa. Menneisyyden suullisen kansanperinteen luonnollinen kehitys oli kulkea kohti kirjoitettua kieltä. Tästä hän piti esimerkkinä skandinaavista Edda-kirjallisuutta (Hyvönen 2004: 329−330). Koska suullisen runouden perinne oli vielä elossa kansan parissa, oli mahdollista ajatella siitä voitavan orgaanisesti kehittää moderni kirjakieli, joka edelleen pystyisi ilmentämään erityistä suomalaista identiteettiä. Lönnrotille olikin tärkeää, että hänen kansanrunojulkaisunsa olisivat ortografialtaan murteita yhdistelevää, jotta kaikki suomalaiset voisivat tutustua esi-isien runoihin (kirje Gottlundille 22.9.1829). Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi itä- ja länsimurteiden piirteiden yhdistelemistä kirjakielessä (Lauerma 2004: 155–157). , kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydettypyytää : yrittää, pyrkiä sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisestasenaikuinen : siihen aikaan esiintynyt, silloinen elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet.77.

Lönnrot toistaa näkemyksensä kansanrunoista tiedonlähteenä suomalaisten menneisyydestä ja kulttuurista. Hänen tavoitteenaan oli edistää suomen kielen kehitystä ja kuvata runojen avulla mahdollisimman monipuolisesti vanhakantaista elämää, ihmisiä ja tapoja. Tämän vuoksi Lönnrot otti Kalevalaan mukaan myös loitsuja ja lyyrisiä lauluja. (Borenius ja Krohn 1895: 4.) Kantele-vihkon esipuheessa Lönnrot määrittelee tavoitteensa seuraavasti: "-- toivoisin niistä ei ainoastansa voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista,--" (VT 5: 165). Lönnrotin toimitustapaa on tältä osin nimitetty ensyklopediseksi (Hyvönen 2008: 344; 2001). Näin Kalevala oli myös monitieteellinen projekti, joka liittyy 1700- ja 1800-lukujen taitteessa syntyneeseen historistiseen perinteeseen. Sen mukaan erilaisia kansallisia kulttuureja tuli tarkastella niiden sisäisten lainalaisuuksien mukaisesti (Toews 2008: 326−327). Kieli, kulttuuri ja historia käsitettiin kontekstisidonnaiseksi. Tähän perinteeseen vaikuttivat merkittävästi J. G. Herderin ajatukset, jotka tunnettiin hyvin Suomessa. Hänen mukaansa kansanrunous muodostaa täysin ainutlaatuisen kansallisen olemuksen (Saariluoma 2006: 195–196). Muinaisaikana ennen kulttuurin osa-alueiden eriytymistä runouden uskottiin edustaneen kollektiivisesti taidetta, uskontoa, historiankirjoista ja yhteisön normeja. Herderiltä voidaan katsoa periytyvän myös 1800-luvun kansallisen historismin universaalin ihmiskäsityksen, jonka mukaan ihmisyyttä määrittää kyky kulttuuriin (Oergel 2006: 287). Juuri siksi kansanrunouden merkitys korostui, sillä sen olemassaolo todisti suomalaisten sisäisestä mahdollisuudesta kehittää omaa kulttuuriaan. Sovittamisessa on kuitenki paljo mielivaltaa88.

Lönnrot reflektoi omaa rooliaan Kalevalan kokoajana myöntäen, että kokonaisuus on hänen oman työnsä lopputulos. Perusteena eri osien yhdistämisessä on Lönnrotin mukaan ollut sisällön yhtenäisyys. Tieteellisen tutkimuksen piirissä Kalevala on käsitetty Lönnrotin luomaksi teokseksi 1800-luvun lopulta lähtien, eikä sen ole katsottu enää sen jälkeen vastaavan alkuperäistä kansanrunoutta (Anttonen 2014: 61−62). Tämä on mahdollistanut Kalevalan tulkitsemisen epäautenttiseksi. Kuitenkin Lönnrotin aikana autenttisuuden käsite ja vaatimus olivat varsin toisenlaisia kuin myöhemmin (Anttonen 2014: 79). Runoja kerättiin julkaisemista varten, ja niiden muokkaamiseen suhtauduttiin käytännöllisesti, sillä niiden säilyttämiseen ei ollut vielä asianmukaisia arkistoja. Runotoisintojen murre-eroja siloteltiin ja runot kirjoitettiin yleiskielisempään muotoon. Valistukseen ja määrään perustuva keruuintressi pyrki tuomaan kalevalamittaista runoutta yleiseen tietoon mahdollisimman kattavasti. (Saarinen 2018: 17−18.) Lönnrot jäljitteli suullisen esityksen piirteitä ja ymmärsi itsensä tämän perinteen jatkajana (Honko 1987: 152−153). Silti tarkoitus ei ollut toistaa suullisen kulttuurin runoutta sellaisenaan, vaan kehittää sitä eteenpäin kohti kirjallisuutta. 1980-luvulta alkaen on korostettu uudelleen kansanrunouden merkitystä Kalevalan syntyprosessissa. Lönnrot ei olisi voinut koostaa eeposta ilman rahvaan laulukulttuuria, joka oli käytännössä Kalevalan jokaisen säkeen lähteenä. ollut, sillä paraimmiltaki laulajoilta ei ole kovin monta runoa yhteen jaksoon saatu, eikä sitäkään aina yhteen laatuun, jonka tähden usein kyllä on täytynyt itse aineenaine : sisällys; aihe; runo keskinäinen vaade perusteeksi panna, ja katsomatta entisen Kalevala-laitoksen järestystä välistä siitäki poiketa.99.

Omien keruumatkojen ja muiden kerääjien ansiosta runovarat kasvoivat vuosi vuodelta. Aineistoa oli runsaasti, se vaati siivoamista, moneen kertaan puhtaaksikirjoittamista ja aineksien erottelua. Olihan tarkoituksena runojen julkaiseminen ja sen vuoksi niiden mahdollisimman selkeä luettavuus, yleistajuistaminen (Kaukonen 1939: 32). Arvattavasti ei hän siis lienekään järestyttämisen työ niin luonnistunut, että taitaisi olla kaikille mielen mukainen, ja ettei siinä aina yhtä ja toista jäisi muistuttamistamuistuttaa : huomauttaa.1010.

Passiivimuoto painottaa esipuheen kollektiivista ääntä (Hämäläinen 2012: 70–71). Lönnrot häivyttää itseään taka-alalle ja puhuttelee lukijoita sovittelevaan sävyyn, omaa työtään hienoisesti vähätellen. Lönnrotin työn taustalla vaikuttivat muiden odotukset, kriittinen lukijakunta, jolle Lönnrot pyrki vakuuttamaan Kalevalan aitouden eli kansanomaisuuden (Hyvönen 2004: 307−308; Hämäläinen 2012: 70−78). Lönnrot pohti Kalevalaan liittyviä ratkaisuja ja lukijoiden odotuksia muun muassa yksityisissä kirjeissään. Esimerkiksi Lönnrotin ja C. N. Keckmanin kirjeenvaihto käsittelee monin tavoin Kalevalaan liittyviä kysymyksiä (Lönnrotin kirjeet Keckmanille esim. 1.5.1834, 2.3.1835, 12.4.1835, 6.11.1835; ks. myös Keckmanin kirjeet Lönnrotille, Pääkkönen 1994: 137−180).

§. 2. Erityisistä nimistä runoissa. Ei ainoastansa järestyksessä, vaan usein nimissäki, eroavat eri laulajoilta ja eri paikoilta saadut runot toisistansa.1111.

Runojen järjestyksestä puhuessaan Lönnrot viittaa omaan näkemykseensä Kalevalan runoista ja niiden keskinäisistä suhteista (Borenius ja Krohn 1895: 4). Lönnrot luopui Alku-Kalevalan valmistumisen jälkeen syksyllä 1833 seuraamasta laulajien järjestystä silloin kun se ei sopinut hänen omaan suunnitelmaansa. Keskeistä oli saada johdonmukainen kokonaisuus ja runojen sankariteot aikajärjestykseen. (Kaukonen 1939: 479.) Suomalais-karjalaisella runolaulualueella laulettiin Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista sankareista, mutta harva laulaja ketjutti runoja seuraamaan juonellisesti toisiaan samalla tavoin kuin Lönnrot Kalevalassa. Toisaalta Lönnrot pyrki seuraamaan parhaimpien runolaulajien järjestystä ja toisintoja, mikäli mahdollista (Kaukonen 1939: 4). Yksi laulaa WäinämöisestäVäinämöinen : tietäjä, runonlaulaja, Kalevalan keskushahmo Katso lisääVäinä : leveä, syvä, tyynesti virtaava joki (Turunen 1979).

Väinämöiseen liittyviä jumala-käsityksiä: hämäläisten jumala (Mikael Agricolan jumalluettelo), suomalainen Orfeus (Porthan), loitsija, ilman, veden ja tuulen jumala, kanteleen luoja (Ganander), veden jumala (Setälä, Krohn).

Väinämöinen historiallisena sankarina (Lönnrot, Gottlund, Ahlqvist, K. Krohn). Väinämöinen myyttisenä tietäjä-samaanina, laulajana ja loitsijana (Haavio). (Turunen 1979: 395−397.)

Elias Lönnrot itse piti aluksi Väinämöistä myyttisenä sankarina, mutta Uuden Kalevalan esipuheessa hän kallistui historialliseen tulkintaan ja esitti Kalevalan ja Pohjolan heimojen olleen alun perin suomalaisia heimoja. Ks. lisää Väinämöisestä: Siikala 1999, 2012., minkä toinen IlmarisestaIlmarinen : Kalevalan pääsankareita, seppä, sammon ja taivaankannen takoja, Pohjolan neidon kosija Katso lisääIlmarinen on johdos sanasta ilma ja lukeutuu vanhimpiin suomalais-ugrilaisiin nimiin (Turunen 1979).

Väinämöisen tavoin kansanrunojen kulttuuriheeros, yli-inhimillisiä taitoja omaava seppä, joka on valmistanut maailmaan hyödyllisiä, myyttisiä esineitä (mm. sampo, kultaneito ja taivaankansi) (ks. Kuusi 1963; Hakamies 1999; Siikala 2012: 231). Ilmarinen on yksi myyttisistä Kalevan pojista, joista Lönnrot kirjoittaa Vanhan Kalevalan esipuheessa. Kansanrunoissa Ilmarinen esiintyy erityisesti myyttisissä runoissa. Lönnrot liitti Kalevalassa Ilmarisen useampiin, toisistaan erilaisiin runoihin (esim. häärunot), jolloin Ilmarisesta kehittyi kansanrunoja keskeisempi hahmo. (Ks. Turunen 1979.), kolmas LemminkäisestäLemminkäinen : Kalevalan pääsankareita, naistenhurmaaja, laulaja, tietäjä ja taitava soturi Katso lisääLemminkäinen on Kalevalassa huikentelevainen naistenhurmaaja, Väinämöisen jälkeen huomattavin laulaja, suuri tietäjä sekä etevä ja sotaisa soturi. Vaikka Kalevala antaa melko yhtenäisen kuvan Lemminkäisen hahmosta, on Lönnrot koonnut sen varsin erilaisista kansanrunoaineksista (mm. runot Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta ja Hiiden hirven hiihdännästä). Vrt. Lemminkäinen esiintyy kansanrunoaineistossa monien runojen päähenkilönä. (Harvilahti ja Rahimova 1999: 97.); yksi Lemminkäisestä, minkä toinen KullervostaKullervo : Kalevalan traagisen Kullervo-runoston pääsankari (runot 31−36), Kalervon poika elitai JoukahaisestaJoukahainen : Ainon nuori veli, Väinämöisen nuori, uhmakas vastustaja Katso lisääYleensä nuori Joukahainen, mutta myös nuori poika lappalainen (Kalevalan 3. runo).

Joukahainen : avoin, rohkea nuori; röyhkeä ja turhamainen lappalainen sankari (Lönnrot 1874/1958).

Sana jouka 'joukea, kookas' (Krohn 1927).

Joukahainen (Joukhanen) on alun perin tarkoittanut joutsenta (Kuusi 1963: 72). Yleensä runoissa Joukamoinen, vain Vienan Karjalan runoissa Joukahainen. Kansanrunoissa Joukahainen esiintyy Kilpalaulanta-runon lisäksi Laivaretki-runossa Väinämöisen ja Ilmarisen kanssa. (Turunen 1979: 75−76.). Kullervon siassa veronvientimatkallansa (45Oikea runo on 35.: 69−358) on toisilla TuiretuinenKullervon ja tämän sisaren määrite Katso lisääSanaa tuiretuinen käytetään kansanomaisissa Rutsa-runoissa sisarensa viettelijästä. Sana esiintyy myös insestiaihetta käsittelevässä Kalevalan 35. runossa Kullervon ja tämän sisaren määreenä (ks. UK 35: 203−204, 215−216)., Tuurikkinensisaren viettelijä Rutsa-runoissa Katso lisääNimi on yleisemmin muodossa Tuurikkainen., Lemminkäinen eli vanha Wäinön poika.

Sama epävakaisuus on myös paikkojen nimissä haittaava. Kerran toisenki hämmentyvät KalevalanKalevala : Kalevalaisten asuinpaikka, Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kotiseutu Katso lisääLönnrot yleisti nimen Väinölän, Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päivölän, Vuojelan, Luotolan, Jumalisten ym. yhteisnimeksi, ja enimmät eepoksen tapahtumista voitiin näin sijoittaa Kalevalaan. Kansanrunoissa Kalevala kuitenkin esiintyy vain harvoin, ja se sai paikannimenä keskeisen aseman nimenomaan Lönnrotin henkilökohtaisen käsityksen perusteella. (Turunen 1979.), WäinölänVäinölä : Väinämöisen asuinpaikaksi kuviteltu paikka Katso lisää Kansanrunoissa Väinölä ei yhdisty Kalevalan käsitteeseen, vaan Lönnrot on itse muodostanut yhteyden niiden välille (Kaukonen 1945: 502−503; ks. myös Turunen 1979)., LuotolanLuotola : luodolla tai luotoryhmällä sijaitseva paikka Katso lisääPaikannimi Luotola esiintyy kansanrunoissa usein Päivölän, joskus myös Pohjolan yhteydessä (Turunen 1979)., LuotelanLuotela : luoteeseen viittaava paikannimi suomalaisessa kansanrunoudessa, Pohjolan rinnakkaisnimi Katso lisääVrt. Luode., PäivölänPäivölä : paikannimi suomalaisessa kansanrunoudessa, Pohjolan rinnakkaisnimi Katso lisääMyös päivän eli auringon koti suomalaisessa mytologiassa. Vrt. Päivälä, Päivölä., PäivilänPäivilä : paikannimi suomalaisessa kansanrunoudessa, Pohjolan rinnakkaisnimi Katso lisääMyös päivän eli auringon koti suomalaisessa mytologiassa. Vrt. Päivälä, Päivölä., JumalistenJumalinen : Pohjolan rinnakkaisnimi suomalaisessa kansanrunoudessa, WuojelanVuojela : paikannimi suomalaisessa kansanrunoudessa, Pohjolan rinnakkaisnimi, JoukolanJoukola : Joukahaisen asuinsija, SaarelanSaarela : paikannimi suomalaisessa kansanrunoudessa, SariolanSariola : Pohjolan rinnakkaisnimi Kalevalassa, Päivilän rinnakkaisnimi suomalaisessa kansanrunoudessa, SaraojanSaraoja : Pohjolan rinnakkaisnimi suomalaisessa kansanrunoudessa, SarajahanSaraja : Pohjolan rinnakkaisnimi suomalaisessa kansanrunoudessa, PohjolanPohjola: Louhen asuinpaikka, Kalevalassa ja kansanrunoissa yleisesti esiintyvä paikannimi Katso lisääPohjola on Kalevalassa ja kansanrunoissa yleisesti esiintyvä paikannimi, varsinaisesti sama kuin Pohja, so. pohjoinen ilmansuuntana ja käsitettynä pimeän, kylmän ja kaiken pahuuden kodiksi, jonne kivut ja taudit manataan. Kalevalassa Pohjola on Väinölän eli Kalevalan vastakohta, kokonaisen heimon asuinsija, jota Louhi eli Pohjolan emäntä hallitsee. Sampo taotaan Pohjolaan ja ryöstetään sieltä; Pohjola on myös esimerkiksi paikka, jonne päivänvalot kätketään. Sekä Kalevalassa että kansanrunoissa Pohjolasta käytetään nimiä, jotka kuvaavat sen luonnetta, kuten Pimentola, Untamola, kylmä kylä, miesten syöjä sija, urosten upottaja, pahan valta. (Turunen 1979.), LapinLappi : rajaseutu, pohjoisessa sijaitseva laaja maa Katso lisääSanan alkuperästä ja alkuperäisestä merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Lyydissä lap merkitsee Vienan Karjalaa eli oman asutuksen pohjoispuolista aluetta. Vatjassa lappolain merkitsee noitaa. Saamelaisiin viittaavat lappi ja lappalainen ovat monien kansojen tuntemia nimityksiä; saamelaiset itse eivät ole niitä kuitenkaan käyttäneet. Erään selityksen mukaan Lappi voisi liittyä sanaan lape, lappea ja olisi varhaisemmalta merkitykseltään 'syrjäseutu'. (NES s.v. lappi, Lappi.), RuijanRuija : Pohjois-Norjan historiallinen maakunta Finnmark, jota asuttivat suomalaisperäiset kveenit nimet toisiinsa, joka hämmennys niin näiden, kuin edellisten nimien välillä on varsinki vähäpätöisemmissä asioissa tavallinen, pää-asioissa harvemmin tapahtuva. Kaikessa semmoisessa nimiseossanimiseko : nimien sekoitus, nimien sekamelska

on kuitenki kaksi opasta hyvänä apuna ollut, nimittäin aineen johto ja paraimpien laulupaikkojen runot.

§. 3. Kalevala-runojen nykyisestä kotipesästä. Paras ja rikkain runokoti on ainaki Wuokkiniemen pitäjä Wienan eli Arkankelin lääniäArkangelin kuvernementti, vuosina 1784−1929 Venäjän keisarikunnan ja myöhemmin Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan hallinnollinen alue valtakunnan luoteisosassa. Siitä itään päin Jyskyjärvelle ja Paanajärvelle, tahi pohjaiseen päin Tuoppajärvelle ja Pääjärvelle tullessa huononevat runot huononemistaan. Paremmin ovat etelään päin säilyneet ensin Repolassa ja Himolassa Aunuksen lääniä ja siitä rajan poikki Suomen maahan tullen Ilomantsissa, Suojärvellä, Suistamossa, Impilahdessa, Sortavalassa ja Laatokan läntisiä rantamaita myöten InkereenInkere : Inkeri asti, jossa viimeisessäki vielä myös joita kuita Kalevalan runoja, ehkä vajanaisesti, muistellaan.1212.

Kalevalan runojen vienalaista alkuperää korostivat Lönnrotin lisäksi myös muut aikalaiset. Lönnrot painotti erityisesti Vuokkiniemen alueen runojen selkeyttä (Borenius ja Krohn 1895: 1). Toisaalta on huomattava, että Lönnrot nostaa tässä esiin monet muut paikkakunnat Vuokkiniemen rinnalla. Seikka, jota ei kuitenkaan ole juuri huomioitu, sillä suomalaisten menneisyyttä haettiin rajan takaa, myyttis-eeppisistä, etupäässä miesten laulamista runoista. Kalevalan ilmestymisen 1835 jälkeen kerääjät tallensivat nimenomaan lisäyksiä Kalevalaan, ja saattoivat näin jättää tallentamatta runoja, jos olettivat niiden jo olevan Kalevalassa (Kaukonen 1956: 407). Vienan Karjalan laulukulttuuri poikkesi muista alueista siten, että siellä harrastettiin runsaammin pidempää kerrontaa. Toisin kuin runojen kerääjät otaksuivat, kyse ei ollut siitä, että syrjäinen seutu olisi ainoastaan säilyttänyt runouden vanhimman ja arkaaisimman kerrostuman, vaan paikallista laulutapaa määrittivät myös erilaisten itäisten ja läntisten perinteiden sekoittuminen, variointi ja ajallinen muutos. (Siikala 2002: 26, 40−42.) Lisäksi Kalevala sisältää runsaasti muualta kerättyä runoutta, esimerkiksi lyyrisiä runoja, joita laulettiin erityisesti Etelä-Karjalassa ja Inkerissä.

§.4. Ensimmäiset Kalevala-runojen kotipesän ja järestyttämisen viittaajat. Entisen läänin-lääkärin, tohtori Zakarias TopeliuksenZacharias Topelius vanhempi (1781−1831), lääkäri, kansanrunoudentutkija. Julkaisi ennen Lönnrotia kansanrunokokoelman Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 1822–1831. Osoitti Lönnrotille Vienan runorikkaat kylät. Kansallisbiografia ansioksi mainittakoon, että hän viidessä osassa, vuosina 1822−18361313.

Painovirhe, oikea vuosiluku on 1831., ilmestyneillä runokokouksillansarunokokous : runokokoelma: Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja, laitti ensimmäisen tiedon näiden runojen varsinaisesta kotipesästä.1414.

Lönnrot kiittää Z. Topelius vanhempaa siitä, että hänen työnsä ansiosta saatiin ensimmäistä kertaa tietoon, mistä parhaiten kansanrunoja saatettaisiin löytää. Topeliuksen esimerkin innoittamana Lönnrot lähti neljännelle keruumatkalle Vienan Karjalaan 1833. Topeliuksen runokokoelma oli Lönnrotin mukana jo ensimmäisellä matkalla 1828. Myös Lönnrotin tavoitteena oli julkaista pitkiä, eeppisiä kokonaisuuksia, joista sittemmin kehittyi Kalevala-eepos. (Kaukonen 1979: 19.) Jo sitä ennen oli Akatemian apulainen, nykyinen professori Reinhold von BeckerReinhold von Becker (1788−1858), suomen kielen kehittäjä, professori. Laati suomen kieliopin ja toimi Turun Wiikko-Sanomien (ilmestyi Turussa 1820-1827 ja 1829-1831) toimittajana. Kirjoitti runonkeruumatkan pohjalta artikkelin Väinämöisestä (1820), jonka tulkitsi historialliseksi sankariksi. Lönnrotin opettaja ja innoittaja. Kansallisbiografia, Pohjanmaalta koonnut muutamia runoja Wäinämöisestä ja 1820 vuoden Turun Viikko-SanomissaTurun Wiikko-Sanomat oli Reinhold von Beckerin perustama, Turussa vuosina 1820−1827 ja 1829−1831 ilmestynyt sanomalehti. suorittanut niitä johonkuhun järestykseen keskenänsä, joka oli ensimmäinen yritys sitä laatua.1515.

Yliopistoaikaiselle opettajalleen von Beckerille Lönnrot antaa tunnustuksen ajatuksesta yhdistää erillisiä runoja suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Tutkimuksessa on usein huomautettu, että C. A. Gottlund esitti Svensk Litteratur Tidningissä jo vuonna 1817 ja siten ensimmäisenä ehdotuksen, että yksittäisiä lauluja voitaisiin koota eepokseksi tai muuksi pidemmäksi kirjalliseksi esitykseksi (esim. Siikala 2008: 306). On myös arveltu, että Lönnrot pyrki aktiivisesti vaikenemaan Gottlundin merkityksestä suomalaisen kansanrunoudessa tehtävän työn parissa, koska ei arvostanut häntä ja toisaalta halusi korostaa omaa asemaansa (Sulkunen 2004: 66−67). Ilman näittä kahdetta miehettä Kalevalan runot ehkä vieläkin olisivat entisessä piilossansa; sillä kenpä ilman Topeliuksen johdotta olisi arvannut niitä Wenäjän Karjalasta etsimään lähteä, ja kenenkä päähän olisi juuri äkisti taitanut tulla niiden yhteen kutomisenkutoa yhteen : panna kokoon; laatia, sepittää, sommitella kokonaisuudeksi ajatus, jos von Beckerin yritys ei olisi ohjannut siihen?

§. 5. Kalevala-runojen alkuperäisyydestä. Useampia paikkoja näistä Kalevalassa löytyvistä runoista laulellaan itsekseenki. Semmoisia ovat raudan synty (r. 9), metsämiehen lu 'ut (r. 14), karjan lu'ut (r. 32), tulen synty (r. 47) ja muut loihturunot, häävirret (r. 21−25), otson runot (r. 46). Kalevala-laulajien johdolla, jotka semmoisiin paikkoihin tultuansa useinki jättävät ne laulamatta sanoen: »siitä lähtee se tavallista raudan lu 'un jälkeä», taikka: »siitä tulee häävirret laulettavaksi, joita saatta naisilta», on niitä korjattu ja täydellisyytettytäydellisyyttää : tehdä täydellisemmäksi kaikkein senlaatuisten runojen yhteisellä avulla katsomatta, laulettiinko niitä yhteen jaksoon Kalevala-runojen kanssa, elikkätai erilleen niistä.1616.

Loitsurunot ja rituaalisissa yhteyksissä (häät, peijaiset) käytetyt laulut on otettu osaksi Kalevalan eeppistä kerrontaa. Tätä ratkaisua sekoittaa eri lajeja kritisoitiin jo Vanhan Kalevalan yhteydessä (Sulkunen 2004: 63; Karkama 2008: 148). Ks. kritiikistä Castrén 1841; Gottlund 1843; Tengström 1844. Tässä Lönnrot vastaa kritiikkiin toteamalla, että myös runolaulajat toimivat samaan tapaan. Lisäksi sekoittaminen palveli tieteellistä tarkoitusta esitellä suullisen runouden eri lajeja (Hyvönen 2004: 327; Honko 1987: 153). Lönnrot puolustaa myös Vanhan Kalevalan välilehdillä eri lajeja Kalevalan kokonaisuudessa: eri laululajit (epiikka, lyriikka, loitsut) ovat sekoittuneet alkuperäisessä runolaulussa toisiinsa (Borenius ja Krohn 1895: 3; "Anmärkningar till den nya Kalevala upplagan" Litteraturblad 1849: 1). On toisaalta syytä muistaa, että suullisen kansanrunon (perinteen) lajit (genret) ovat tutkijoiden luomia käsitteellisiä kategorioita, jotka eivät olleet välttämättä samalla tavalla tunnistettavia itse perinteenkäyttäjille. Käsitys lajista saattaa runolaulajilla pohjautua esim. käyttötilanteeseen (lasta nukuttaessa) tai sävelmään (tulovirsi). (Timonen 2004b: 86−92.) Semmoisia käytetään vielä nykyaikoinaki tavallisissa tarpeissansa yli koko Karjalan maan, niin Suomen, kuin Wenäjän puolella rajaa, myös Inkeressä ja paikoittain Savossaki ja Pohjan maalla, ja ehkä niihin, kuin arvattavasti muihinki runoihin, aikaa voittaen on uusia sanoja ja mietteitä paikoillensa lisäksi tullut, niin on kuitenki hankala, jopa mahdotoinki, eroittaa

ne alkuperäisistä Kalevalan aikuisistaaikainen. Parempi on heittääjättää tekemättä, luovuttaa semmoinen tarkempi eroittaminen ja ennemmin pitää ne alkuperäiset runot ei muuna, kun tarina-maalle kylvettyinä siemeninä, joista nykyinen runotouko vuosisatojen, ehkä tuhansienki, kuluessa on nousnut ja paisunut.1717.

Lönnrot kehottaa lukijoita hyväksymään runot sellaisenaan, "tarina-maalle kylvettyinä siemeninä". Lönnrot ymmärsi runojen elävän sekoittuneina, eri kerroksissa, aikojen ja ihmisten käytössä eläneinä teksteinä, joista on lähes mahdotonta erottaa alkuperäinen runotoisinto. (Tarkka 2005: 57.) Lönnrot argumentoi sen puolesta, että hänen aikakautensa kansanrunot eroavat vanhoista, edellisten sukupolvien lauluista. Ne ovat muodostuneet prosessuaalisesti satojen ja tuhansien vuosien aikana, koko ajan lisääntyen. Lönnrot käyttää tässä hänelle hyvin tyypillistä orgaanista metaforaa. Alkuperäiset runot ovat siemeniä, jotka on kylvetty maahan. Kasvien tavoin ne kehittyvät ja lisääntyvät. Kylvön ja viljan vertaukset myös assosioituivat kulttuurin käsitteeseen, joka vielä 1800-luvulla saatettiin ymmärtää myös alkuperäisessä maanviljelyksen merkityksessä (Rantala 2013: 77). Tässä tapauksessa maan- ja hengenviljely sekoittuvat toisiinsa. Muinaiset kansanrunot ovat suomalaisen kielen ja kulttuurin alkuperä, joka Kalevalassa kasvaa uuteen kirjalliseen muotoon.

Kulttuurin historiallinen kehittyminen ja sivistyminen (ruots. bildning, saks. Bildung) oli 1800-luvun merkittävimpiä ajatuksellisia paradigmoja (Koselleck 2006: 112; Suomen tapauksesta ks. esim. Rantala 2010: 39). Sekä ihmisen kulttuuri että luonto nähtiin ajallisten prosessien tuloksena. Lönnrot vertaa runoutta ja kieltä toistuvasti orgaanisiin eläviin olioihin. Päiväkirjaansa hän kirjoitti eksplisiittisesti kielen itsensä olevan kuin elävä olio, joka syntyy, kasvaa ja kehittyy sekä myös aikanaan kuolee (VT 3: 116). Kyse ei ole kuitenkaan ainoastaan vertauksesta, vaan aikakaudelle tyypillinen metafyysinen maailmankatsomus, jossa koko todellisuutta tarkasteltiin perimmältään dynaamisena ja muuttuvana prosessuaalisena kokonaisuutena (Saarelainen 2016: 123–124). Tämä näkemys ilmeni eri muodoissa niin kielitieteessä, taiteentutkimuksessa kuin myös historiassa, oikeustieteessä ja monilla muilla aloilla.

Laulujen alkuperäisyyden kanssa käypi miltei seuraavaan tapaan. Pitopaikoissapitopaikka : juhlapaikka, jonkinlaisen tapahtuman tai kokoontumisen järjestyspaikka eli muissa seuroissa kuulee joku uuden laulun ja kokeekokea : yrittää, koettaa sen muistoonsamuisto : muisti, mieli panna. Sitte toisessa tilassa sitä jo itse uusille kuulioille laulaessansa muistaa tarkemmin itsen aineenaine : sisällys; aihe; runo, kun sen sana sanalta joka mutkassansamutka : juoni, juonenkäänne kertomisen. Ne paikat, joita ei muista juuri entisillä sanoillansa, kertoo omillansa, paikoin ehkä somemmasti, kun sitä ennen olivatkaan, ja jos joku vähä arvoisempi seikka lomasta jäisi pois, niin taitaa toinen laulajan omasta päästä tulla siaansijaan : tilalle. Samalla tavalla menettelevät sitte toiset ja kolmannet kuuliat laulua, ja laulu muuttuu, minkä muuttuu, enemmin erinäisissä sanoissa ja mutkissa, kun itsessä aineessa. Tämän laatuisen laulutarinan rinnalla kulkee kuitenki toinen, joka paremmin säilyttää sitä vanhoissa sanoissa ja saranoissansa, nimittäin lapsen vanhemmiltansa polvi polvelta oppiminen, mutta samassa kun se estää toisen kulkusisarensa ylen kauas poikkeamasta, täytyy sen itsenki toisinaan sitä noudattaa, ettei muuten jäisi kovin jälelle.

§. 6. Vanhojen runojen pelätystä häviämisestä. Siitä että Wenäjän Karjalassa vanhoja runoja ja niiden laulajoita näihin aikoihin asti on kunniassa pidetty, voisi päättää, laulajien runojansa ei unohtaneen, vaan ennemmin niitä parannelleen ja kaunistelleen nykyiseen muotoonsa monilukuisissa toisinnoissa. Muutamia vuosisatoja tätä ennen niitä ehk' ei olisi löytynyt siihen paljouteen, vaikka kyllä jo silloinki kaikki olivat taimella ja heristymässä. Tästälähin alkavat ne taas pikemmin supistua, kun uusilla lisäyksillä enetä, sillä kun, ken ikänänsä tahtoo, saapi ne valmiina kirjana käteensä, ja täydellisempänä, kun minkä kenen erinäinen muisto kannattaisi, niin katoaa muistolta laulamisen arvo, ja arvon kadottua itse muistolta laulaminenki. Se käypi samate kun jonkun kielen eri murretten kanssa yhteisen kirjakielen voimiin päästyänsä. Sitä ennen erkanivat erkanemistansa yksi murre toisesta, ja väliin ilmautuiilmautua : ilmaantua uusia; kirjakielen saatua alkoivat taas kaikki sen ympärille yhdistyä.1818.

Tässä pykälässä Lönnrot näyttää väittävän, että hänen kirjansa julkaisu tulee ennen pitkää aiheuttamaan kansanrunojen laulukulttuurin katoamisen. Lönnrotin mukaan kirjan materiaaliset ominaisuudet ylittävät tietyissä yhteyksissä inhimilliset kyvyt: kukaan yksittäinen laulaja ei pysty muistamaan yhtä laajaa runoteosta, joka kirjassa on mahdollista. Siten suullinen laulukulttuuri hiljalleen menettää merkityksensä. Kirja keskeyttää suulliselle runoudelle tyypillisen varioinnin, koska painettu sana ei muutu. Toisaalta se tarjoaa kattavamman esityksen, kuin kukaan yksittäinen runolaulaja. (Saarelainen 2014: 170−171.) Tämän kulttuurin kirjallistumisen prosessin Lönnrot yhdistää yleiskielen kehitykseen, jonka hän uskoo syrjäyttävän paikalliset murteet. Historiantutkija Benedict Anderson on korostanut painetun kirjallisuuden synnyttämää yhteenkuuluvuuden tunnetta kansakunnan synnyn mahdollistajana (Anderson 2007: 85). Lönnrotin tässä esittämä käsitys on periaatteessa sama: yleinen kirjakieli tulee korvaamaan paikalliset murteet ja siten yhdistämään eri heimot yhdeksi suomalaiseksi kansaksi.

§. 7. Vierassukuisista sanoista. Edellä mainitusta runojen kulkuja säilyntätavasta on huokeastihelposti ymmärrettävä, kuinka niihin tuo tuostakin on tainnut yhtyä semmoisia sanoja, jotka arvattavasti vasta myöhempinä aikoina ovat kieleen tulleet, joista siis ei suinkaan ole päättämistäpäättää : päätellä, itse runojenkin ei vanhempia olevan. Sanat ja kieli runoissa ei ole muu, kun tarinan ulkonainen ajan mukiin muodostuva puku. Myös on monta vanhoissa runoissa löytyvää ruotsin eli venäjän sukuista sanaa tainnut jo PermianPermia : Bjarmia, keskiaikaisissa lähteissä mainittu alue, joka sijaitsi nykyisen Arkangelin seuduilla vallan aikana

tavallinen olla, koska muinaistietojen mukaan Permialaisetpermialaiset : bjarmit, keskiaikaisissa lähteissä mainittua, nykyisen Arkangelin seuduilla asunutta väestöä, joka todennäköisesti oli suomensukuista, ks. myös kommentti 19. kävivät kauppaa niin Islandilaisten ja Norjalaisten, kuin Wenäläistenki kanssa, ja kaupankäviät kansat aina saavat kaupan päällisiksi uusia sanoja kieleensä. Suuri osa semmoisia ruotsin sukuisia sanoja, joita tavallisesti arvellaan vasta myöhemmin, Suomen maan Ruotsin yhteyteen jouduttua, Ruotsalaisilta saaduksi, löytyy rajanki takana Wenäjän maalla Karjalassa ja Aunuksessa. Niiden siellä löytyminen on vaikea muulla ehdolla selittää, kun sillä, että olivat tuttuja jo ennen Suomalaisten eroamista Ruotsin ja Wenäjän vallan alaisiksi.

§. 8. Runojen syntyajoista ja alkuperäisestä kodista. Montakin arvelua on näiden runojen syntyajoista ja paikasta ollut. Muita asianmukaisemmalle näyttää se, joka pitää niitä Permian vallan aikana syntyneinä Wienan (eli Walkean) meren kaakkoisrannoilla, taikka niiden isojen järvien, Woikojärven, OniekanOnieka : Ääninen, Euroopan toiseksi suurin järvi, joka sijaitsee Luoteis-Venäjällä isoilta osin nykyisen Karjalan tasavallan alueella ja Laatokan, seuduilla, jotka kaaressa makaavatmaata : sijaita Oniekan lahden välillä Wienan merta yhdellä, ja Suomenlahden Itämerta, toisella puolella. Se osa Suomalaisia Wenäjän Karjalassa, joiden tykönä nämät runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää kun olisi vanhan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua.1919.

Permia (nyk. Bjarmia) tunnetaan keskiaikaisista saagoista, joissa siihen usein yhdistettiin maantieteellinen läheisyys Vienan kanssa ja kielen sukulaisuus suomeen (Koskela Vasaru 2014: 200). Nämä tiedot auttoivat Lönnrotia argumentoimaan bjarmien olevan suomalaisten esi-isiä. Tätä Lönnrotin käsitystä tuki myös M. A. Castrén, joka liitti bjarmit suomalaisten kansojen joukkoon artikkelissaan "Anteckningar om Savolotschesskaja Tschud" vuoden 1844 Suomi-aikakauskirjassa (Kaukonen 1956: 432). Toiset, kuten Robert Tengström tai Fabian Collan, eivät puolestaan uskoneet bjarmien ja Kalevalan yhteyteen (Kaukonen 1956: 431, 436). Toive oman kansan ja kulttuurin kunniakkaasta menneisyydestä on tyypillistä 1800-luvun kansallismielistä diskurssia. On todennäköistä, että bjarmit puhuivat meille tuntematonta suomalais-ugrilaista kieltä, mutta heitä ei voi kuitenkaan liittää etnisesti tai kulttuurisesti suomalaisiin tai mihinkään muuhun nykyisin elävään ihmisryhmään (Koskela Vasaru 2014: 202). Sillä on vielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteis-elämästä, erinomainen, kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupan into, nopsa sekä ruumiin liike että mielen maltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa kun heidän nykyinen asunsiansa, runomuistinsa, kielessänsä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y. m. saapi vanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa, pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan Pohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimmäiset ynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki.

§. 9. Pohjolan asukkaista. Löytyy kyllä aihetta siihenki luuloon, että Pohjolan eli Pohjan kansalla näissä runoissa ymmärrettäisi Lappalaisialappalainen : saamelainen Katso lisääVrt. sanan yleisin merkitys Kalevalassa : suuren noidan mainesana (10:24; 26:295 ym.) (Turunen 1979).

Sanan alkuperästä ja alkuperäisestä merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Lyydissä lap merkitsee Vienan Karjalaa eli oman asutuksen pohjoispuolista aluetta. Vatjassa lappolain merkitsee noitaa. Saamenmaahan ja saamelaisiin viittaavat lappi ja lappalainen ovat monien kansojen tuntemia nimityksiä; saamelaiset itse eivät ole niitä kuitenkaan käyttäneet. Erään selityksen mukaan Lappi voisi liittyä sanaan lape, lappea ja olisi varhaisemmalta merkitykseltään 'syrjäseutu'. (NES s.v. lappi, Lappi.) Lönnrot kommentoi Kalevalan runon 3 säettä 22: "sana lappalainen alkuansa merkitsi lappeessa eli vieressä, rajalla asuvaa." (Lna 121.)2020.

Lappi ja lappalainen merkitsevät Lönnrotin mukaan Kalevalan kontekstissa rajaseutua ja rajaseudun asukasta. Esimerkiksi Joukahaisen epiteetti Kalevalassa on: laiha poika Lappalainen (ks. esim. UK 3: 22), mutta Lappalainen ei viittaa Lapin asukkaaseen, vaan, kuten Lönnrot huomauttaa, henkilöön, joka asuu rajalla (Lna 121). (Ks. myös Kaukonen 1956: 460.), mutta asianmukaisemmalta näyttää kuitenki, Pohjolassa ei Lappalaisia, vaan jonkun eri lahkokunnan Suomalaisia asuneen. Tosin nimitetään lausekerroissa (parallelismoissa) Pohjolata välistä Lapiksiki, mutta se näyttää ainoastansa joku herjausnimi olleen samate kun Pimentolapimeä paikka, Pohjolan rinnakkaisnimi, UntamolaUntamon asuinpaikka; Pohjolan talon nimi, Kylmä kylä, Miesten syöjä sia j. m. Ainoastansa yhdessä paikassa (12: 199, 200) osoitetaan Pohjolassa outoa kieltä puhutuksi, mutta sen paikan voipi silläki tavalla selittää, että Lemminkäisen äiti, kun kielsi poikaansa Pohjolaan lähtemästä ja ynnä muiden syiden, jotka pidättäisivät häntä lähtemästä, sanoi »etkä tunne kieltä TurjanTurja : Lapin toisintonimi Katso lisääSuomen kielessä turjalainen on tarkoittanut saamelaista tai tietäjää, noitaa, velhoa. Vanhoista tuomiokirjoista saatu selville, että ainakin Iijokivarren talonpojilla oli tapana hakea Kemin Lapin tietäjiltä apua erilaisiin vaikeuksiin, kuten sairauksiin tai huonoon saalistusonneen. Turja on voinut merkitä pohjoista ilmansuuntana. Paikannimenä sillä on tarkoitettu Kuolan niemimaata ja erityisesti sen rannikkoa Kantalahdesta itään. (SPK s.v. Turjanselkä.), maha et lausua lapiksi,» kielellä tarkoitti ei puhetta, vaan Pohjolan omituista loihtutaitoaloihtutaito : loitsimisen taito Katso lisääLoitsuja käytettiin tavallisesti tautien parantamiseen mutta myös muiden erilaisten tarpeiden täyttämiseen. Loitsimisen tavoitteena oli saada yhteys jumaliin ja henkiolentoihin, joilta apua pyydettiin. (Turunen 1979: 182.) . Myös on se paikka voinut myöhemmin runoon tulla, eli josta kusta alkuansa toisesta runosta siihen sekautua, eikä,

jos kuinkin olkoon, merkitse paljo mitään niitä moninaisia muita paikkoja vasten, jotka osoittavat Pohjolan ja Kalevalan asukasten huokeasti toinen toisensa kielen ymmärtäneen. Muuten on koko elämän laatu Pohjolassa paljo eroava Lapin niin nykyisestä, kuin arvattavasti muinaisestakin elämän laadusta, ja koko edellisessä Kalevalan osassa pysyy Pohjolan kansa voimakkaampana, kun mikä milloinkaan Lappalaisiin sopisi. Lemminkäinen muistuttaa (27: 109−114) sekä muiden että omistansa Pohjolaan viemistä ohrista, joilla kyllä ei muuta kun verojyviä ja veron-alaisuutta tarkoitettane, jota, myös toisessaki paikassa (35: 65−74) osoitetaan; mutta koskas olisi joku muu kansa Lappalaisille veron-alainen ollut? Entistä ylivaltaansa muistelee Pohjolan emäntä myös runoissa 42: 335, 336 ja 43: 371−374. Uskottavinta on siis Pohjolassaki jonkun Suomalaislahkokunnan asuneen, jolle Kalevalasta aikoinansa maksettiin veroa, kunnes Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen tekivät lopun veron-alaisuudelle. Juuri siinä onki Kalevala-runojen keskinäinen side eli yhteys, että kertovat, kuinka Kalevala vähitellen vauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle.

§. 10. Kielenlaatu näissä runoissa 2121.

Esipuheen käsikirjoituksessa on yliviivattu ja siten painamatta jätetty § 10 Tarpeellisista selityksistä ja vasta sen jälkeen uudelleennumeroitu § 10 Kielenlaatu näissä runoissa. Yliviivatussa pykälässä Lönnrot kertoo loitsurunojen merkityksistä ja neuvoo tulkitsemaan eepoksen monia yliluonnollisia elementtejä metaforisesti kuvallisena runokielenä.

Ks. tarkemmin erillinen teksti "Eroja Uuden Kalevalan esipuheen ja käsikirjoituksen välillä" osiossa Kalevalan esipuheet.on Karjalan tavallista suomea, eikä paljo poikkeava muidenki Suomen maakuntain puheesta, jonka tähden Suomalainen mistä tahansa vähällä tottumisella ne helposti ymmärtää.2222.

Lönnrotin tavoitteena oli sovittaa yhteen eri murteita ja kieleen liittyviä käsityksiä, jotta kieli olisi ymmärrettävissä mahdollisimman laajasti, ja kielen uudistajana hän vältti vierasperäisiä sanoja ja loi uusia, suomalaisia sivistyssanoja, kuten kirjallisuus (Anttila 1931/1985: 448−450). Lönnrot myös pyrki erottamaan kielestä äänteet ja kirjaimet (Häkkinen 2002: 125). Lönnrotin valintojen seurauksena runot ja niiden kieli menettivät maantieteellisen paikkansa. Tämän on katsottu olleen Lönnrotin tietoinen pyrkimys, jotta Kalevala viittaisi yhtenäiseen kansaan ja kansakuntaan (Anttonen 2002: 45; Honko 1987). Muutamia oudompia sanoja on kuitenki koettu erittäinerikseen selittää ja tässä ehkä sopinee eräitä muita selityksen viittoja antaa.

Semmoiset sanat, jotka matkivat jota kuta ääntä eli liikuntoa (onomatopoëtica) ovat ylensä suomessa tavalliset, ja saavat usein paikalta, jossa tavataan yhteydessä toisten sanojen kanssa, paraan selityksensä. Senlaisia ovat esimerkiksi suihkiisuihkia : viuhua, suhista; liehua, huiskia, heilua, piukkiipiukkia : paukkua, helähdellä, loruulorua : vuotaa, valua , noruunorua : valua, tippua , kamuaakamuta : jylistä, jymistä, remuaaremuta : pitää rätinää, käristä, nuhajaanuhata : nyhjöttää, olla toimettomana, sohajaasohata : mumista, supista, ratiseeratista : pitää ratisevaa ääntä, vatiseevatista : natista, ärähtää, sorahtaasorahtaa : särähtää, surista, sirettääsirettää : juoda, ryypätä; tihkua, valua, hyräytyyhyräytyä : ruveta itkemään, puhjeta itkuun, viehkuroiviehkuroida : pyöriä, kieriä, kääperöitseekääperöitä : pyöriä, vaappua, häiläyttäähäiläyttää : heilauttaa, nauskahuttaanauskahuttaa : lyödä rivakasti, napauttaa (niin että syntyy navahtava ääni), tölläyttäätölläyttää : kääntää, keikauttaa, tuivertaatuivertaa : vääntää, tempoa irti, haivertaahaivertaa : tarttua, siepata, karitteleekaritella : ajaa niin että kuuluu kariseva ääni, kahatteleekahatella : huristella; ajaa niin, että kuuluu kahinaa, suhutteleesuhutella : ajaa niin, että kuuluu suhinaa, siuotteleesiuotella : liikkua tai tehdä jotakin keveästi ja nopeasti, luskutteleeluskutella : haukahtaa, nalkuttaa, juhmutteleejuhmutella : haukkua harvakseen ja kuuluvasti, käärämöitteleekäärämöitellä : liikkua kaarrellen ynnä monilukuisten muiden. Useammin, kuin itsepäällänsä, tavattaan ne jonkun toisen lausukanlausukka : verbi eli toimisanan vieressä tarkemmin osoittamassa jonkun toimituksen erityistä ääntä eli liikuntotapaa, esimerkiksi: lyödä lynnähyttelee s. o. lyö niin että heläjäähelätä : laulaa; helistä, itkeä hyryttelee s. o. itkee hiljaisella äänellä, huutaa huikahuttaa s. o. huutaa raikkaalla äänellä, käydä kulleroittelee s. o. käy keveästi ja ripsaastiripeästi, reippaasti jalkojansa nostellen, astua lykyttelee s. o. astuu joutuisasti, hiihtää hivittää s.o. hiihtää teräväännopeasti ja uutteraantarmokkaasti, juosta puikkii s. o. juoksee suoraan suurella vauhdilla. Tavataan välistä melkein samanlaatuisia nimi- ja mainesanojakimainesana : adjektiivi, määre, lisänimi, esimerkiksi: huitukkahuoleton, kevytmielinen; raukka, pelkuri, haitukkahuoleton, kevytmielinen; raukka, pelkuri, ressukkahutilus, rukka, poloinen, rehvanaheittiö, renttu, ryökäle, pöyhtöhäntätuuheahäntäinen, röyhetyinenpöyheä, tuuhea, tuuheakarvainen, pörröinen,

källeröinenpalleroinen, pyöreä, kerämäinen, jotka samate kun sellaiset toimisanatkin ovat huokeammat ym märtää, kun oikein säntillensäkunnolla, tarkalleen selittää eli muilla kielillä sanoa.

Toisenlaatuisia ovat itsekohtaiset eli itseyntyvät toimisanat Katso lisääViittaa refleksiiveihin eli sellaisiin verbeihin, jotka kuvaavat tilanteita, joissa toiminnan suorittaja kohdistaa itseensä verbin ilmaiseman toiminnan (Koivisto 1995: 29). Itämerensuomen refleksiivityypit voidaan jakaa refleksiivijohdoksiin, refleksiivitaivutukseen, itse-rakenteisiin ja implisiittisiin reflekseihin (Koivisto 1995: 34). Lönnrotin viittaa tässä Kalevalan kielessä esiintyvään refleksiivitaivutukseen, joka realisoituu omina taivutuspäätteinään eli nominaalitaivutuksesta poikkeavina refleksiivisinä taivutusmorfeemeina.. Itämerensuomalaisissa kielissä refleksiivitaivutusta tavataan suomen itämurteissa Päijät-Hämeetä, Kainuun murteita ja savolaiskiilaa lukuun ottamatta, karjala-aunuksessa, lyydissä, vepsässä, inkeroisissa ja vatjassa (Koivisto 1995: 57.), joita ainoastansa Karjalan ja Savon kielessä näihin asti on käytetty, vaan muissa murteissa kahdella eri sanalla toimitettu, esimerkiksi käänteleikse s. o. kääntelee itseänsä, ajaikse s. o. ajaa itsensä, siirräikse s. o. siirtää itsensä eli itseänsä, siirräime (siirräihen) s. o. siirrän itseni eli itseäni, siirtihe s. o. siirti itsensä eli itseänsä, siirrime (siirrihin) s. o. siirrin itseni, itseäni, siirrihet (siirrihit) siirrit itsesi, itseäsi, tungeite s. o. tunge itsesi, itseäsi, veäite s. o. vedä itsesi, itseäsi, pannaita s. o. panna itsensä, laskeita s. o. laskea itsensä, itseänsä, vetäitä s. o. vetää itsensä, itseänsä.

Semmoiset toimisanat, kun käännältää, väännältää, veältää, sivaltaa, työnnältää, nostaltaanostaltaa : nostaa nopeasti ja voimakkaasti, murraltaamurtaa väkivalloin; riuhtoa j. m. myös ovat entiselle kirjakielelle enimmäksi osaksi oudonlaiset. Ne osoittavat toimituksen äkillisyyttä ja väkevyyttä, esimerk. työnnältää yhtä kun työntää äkisti ja väkevällä kädellä. Äkillisyyttä yksinänsä merkitään semmoisilla toimisanoilla, jotka päättyvät tavuella see, esimerk. vetäisee, tarpaiseetarpaista : lyödä äkkiä, sitaiseesitaista : sitoa nopeasti, kutaiseekutaista : kutoa äkkiä, tahkaiseetahkaista : hioa äkkiä, parkaisee, ärjäisee, joista enin osa jo vanhastaan on kirjakielelle tuttu.

Kun jota kuta sanaa tahdotaan somistellen eli mielitellen sanoa, niin annetaan sille Wenäjän Karjalan murteessa useampiakin eri päätteitä, esimerk. sanasta reki: reyt, rekonen; käki: käyt, käkönen; vesi: veyt, vetonen; susi: sutonen; kivi: kivyt, kivonen; hanhi: hanhut, hanhonen; meri: meryt, meronen; mesi: meto, metonen; neiti: neiyt, neito, neitonen; veli: velo, vello, veljyt, veijo, veito, veitonen; lehti: lehyt', lehtyinen, lehtonen; kesä: kesyt, kesonen; koivu: koivas, koivahainen; päivä: päivyt, päivönen; marja: marjut, marjanen; sampo: sammut, samponen; syän: syämmyt; taivas: taivo, taivonen; lammas: lampahut, lampahuinen; rovetuohesta tehty pieni nelikulmainen astia, tuohinen: ropehut; vene: veno, venonen, venehyt; pyörä: pyörykkä, pyöryläinen; puola: puolukka, puolukkainen; pääsky: pääskynen, pääskyläinen; sirkku: sirkkunen, sirkkulainen; juoma: juomukkainen; olut: olo, olonen, oluoinen, olukkainen; yö: yöhyt; vyö: vyöhyt; suo: suohut; pyy: pyyhyt; puu: puuhut; tie: tiehyt j. n. e.

Monilu'ussa on Karjalan ja Savonki murteella ynnä tavallisten kirjakielen päätetten myös toiset omalaatuisensa, esimerk. tähtilöiksi, helmilöiksi, helmilöitä, ristilöitä, jokiloita, lukkoloita, käärylöihin, kelloloissa j. n. e., jotka eivät merkitse muuta kun tavalliset: tähdiksi, helmiksi, helmiä, ristiä, jokia, lukkoja, kääryihinkääry : käärö, kelloissa, eivätkä käytetä useampi kun kaksitavuisissa sanoissa, eikä niissäkään, jos nimentäsiassa päättyvät a-lla eli ä-llä.

§. 11. Kielen kirjoitustavasta. Kirjoitustapaa nykyisessä laitoksessa on mahdollisuutta myöten mukailtu tavalliseen kirjakieleen ja yhteisiin kielenopin johtoihin.2323.

Lönnrot toteaa, että Kalevala pyrkii yleiskieliseen esitykseen. Hän oli jo varhain omaksunut käsityksen, että tällainen olisi paras keino kirjallistaa suullista runoutta. Kantaansa Lönnrot perusteli vuonna 1829 kantaansa C. A. Gottlundille osoitetussa kirjeessä kertoen valinneensa murteita yhdistelevän kirjoitustavan siinä toivossa, että kaikki suomalaiset "voisivat lukea ja ymmärtää esi-isiensä viisauden täyttämiä runoja niiden yksinkertaisella ja voimakkaalla kielellä" (kirje Gottlundille 22.9.1829). Ks. myös § 6. *) Siitä syystä tavataan nyt kirjoitettuna: osoittaa, tavoittaa, milloin, syytöin, kultainen, vetäisee, naukaisee, muutaimemuuttaa, refl. muutaime : siirryn; muutan itseni joksikin, muuntaudun, käännäiksekääntää, refl. käännäikse : kääntyy, antoi, annoin, nauris, neula, paula, kaura, seula, kauris, äyräs, koura, ohra, teiriteeri, peura, aura, ottakammeottakaamme, ottakatteottakaatte, ottakaa, heittäömmeheittäkäämme, heittäötteheittäkäätte, jossa entisen, Karjalan-murteisen, kirjoitustavan mukaan oli: osottaa, tavottaa, millon, syytön, kultanen, vetäsee, naukasee, muutame, käännäksen, anto, annon, nakris, niekla, pakla, kakra, siekla, kapris, äpräs, kopra, otra, tetri, petra, aatra, ottakame, ottakate, heittäöme, heittäöte.

Samasta syystä on nykyisessä laitoksessa kirjoitettu: hopea, valkea, sorea, usea, käpeänopea, vikkelä, leveä, melkeämelkoinen Katso lisääVrt. sanan merkitys sananlaskusäkeissä 5:177−179: kaukana siitä missä pitäisi olla, niin ja näin (ks. Turunen 1979). **); laji, neuvo, sauva; enpä, onpi, hänpä; entisessä: hopia, valkia, soria, usia, käpiä, leviä, melkiä; lai neuo, saua; empä, ompi, hämpä.

Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät äänekkäät ja pitkät kaksois-äänet eri tavuihin, esimerk. keihä'än, paha'an, talohon, kylähän, vetehen, käyähän, saatihin, use'in, melke'in, kolmitavuisiksi, ja keihä'illä, kätky'illekätkyt : kehto, hihnojen varassa tai jalaksilla keinuva lapsen vuode, hope'ita, rehe'illereheä : rehevä, tuhti, otetahan, annettihin nelitavuisiksi sen siaan, kun tavallisesti sanotaan ja kirjoitetaan keihään, pahaan, kylään, veteen, käyään, saatiin, usein, melkein kaksitavuisina, ja keihäillä, kätkyille, hopeita, reheille, otetaan, annettiin kolmitavuisina. Merkkiä (') käytetään ainoastaan, missä pitkä äänekäs jakautuu kahteen tavueen taikka usiampia yhdenäänellisiä äänekkäitä kohtautuu, niinkuin sanoissa: ve'en, puhe'et, sana'an, nää'än, ja missä äänikäs sanan lopusta on runomitan tähden poisheitetty.

Missä kirjoitustapaa ei ole yhteiseen kirjakieleen sovitettu, ymmärrettänee se huokeasti sillänsäkisellaisenaankin. Niin esimerkiksi lienevät sanat kielti, väänti, murti, löyti, löynnyt, löytty, löytähän, käätty, käätähän, väätty, souttu, kaata, kaatahan, kaannut, oisi, uunna, kuunna, miesnä, tänä päänä huokeat käsittää niilläki paikoin, joissa on totuttu sanomaan: kielsi, väänsi, mursi, löysi, löytänyt, löyetty (löydetty), löyetään (löydetään), käännetty, käännetään, väännetty, soudettu, kaattaa, kaaetaan (kaadetaan), kaata-

_______________

*) Katso: Finsk Språklära af Fab. CollanFabian Collan (1817−1851), historiantutkija, toimittaja, kirjailija. Collan innostui Kalevalan ansiosta tutkimaan suomalaista mytologiaa ja Kantelettaren ilmestyttyä hän piti ihailevan esitelmän lyyrisestä runoudesta Savo-karjalaisessa osakunnassa. Kansallisbiografia. Helsingfors 1847.

**) Alkuperäisesti kuuluivat ne: hopeta, valketa, soreta j. n. e. T:n jo aikoja äänekästen väliltä kadottua, on niitä kuitenki parempi e:llä kun i:llä kirjoittaa. Jos kohta paikoin sanotaan hopia, valkia, soria, leviä, niin sanotaanpa taas toisin paikoin hopee, valkee, soree, levee, joka ynnä e:n alkuperäisyyden kanssa vaatii niitä e:llä kirjoittamaan. Paikoin kuuluvat viäläki täydellisesti hopea, valkea, sorea, leveä j. n. e.

nut, olisi, uutena, kuutena, miehenä, tänä päivänä. Samoin ovat semmoiset sanat kun: päivää, kehräävi, rantaa, hakkaavi kieliopin sääntöjä vasten pidetyt entisessä Karjalan murteisessa muodossansa ja kirjoitetut: päiveä, kehreävi, rantoa, hakkoavi, sen vuoksi , että kun se niissä löytyvä pitkä äänekäs (aa, ää) runomitassa jakautuu kahteen tavueen, niin on tämä jakautuminen helpompi sekä merkitä että puhua näin kirjottain kun millä muulla tavalla, esim. jos tämmöiset sanat kirjoitettaisi: päivä'ä, kehrä'ävi, ranta'a, hakka'avi.

§. 12. Kalevala-runojen kokouksista ja kerääjistä. Niinä neljänätoista vuotena, jotka ovat jääneet siitä ajasta, kun ensimäinen Kalevalan laitos v. 1835 painettiin, on paljo uusia runokokouksia tehty, ja niiden kerääjät ovat olleet: Akatemian oppilas J. Fr. CajanJohan Fredrik Cajan (1815−1877), pappi, historioitsija ja runonkerääjä, Lönnrotin matkatoveri runonkeruumatkalla 1836–1837. Lönnrot mainitsee Europaeuksen lisäksi Cajanin runsaiden runomuistiinpanojen rikastuttaneen Uuden Kalevalan kokoonpanoa (ks. mm. Lönnrotin kirjeet F. J. Rabbelle 1845, 1847)., majisteri M. A. CastrénMatthias Alexander Castrén (1813−1852), siperialaisten kansojen parissa työskennellyt kielitieteilijä ja tutkimusmatkailija. Castrén ja Lönnrot tekivät yhteisen kielitieteellisen keruumatkan 1841−1842. Castrén julkaisi Kalevalan ruotsinnoksen vuonna 1841. Lönnrot hyödynsi Kalevalassa Castrénin keräämää vienankarjalaista loitsuaineistoa. Kansallisbiografia, oppilaat D. E. D. EuropæusDavid Emmanuel Daniel Europaeus (1820−1884), runonkerääjä, kielitieteilijä ja lehtimies. Avusti Lönnrotia tämän sanakirjatyössä, myöhemmin Europaeuksen runonkeruut Etelä-Karjalassa ja Inkerissä kartuttivat merkittävästi Kalevalan uutta laitosta (1849). Kansallisbiografia, A. E. AhlqvistAugust Engelbrekt Ahlqvist (myös Oksanen) (1826−1889), suomen kielen ja kirjallisuuden professori, yliopiston rehtori, runoilija. Toimi Lönnrotin jälkeen suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virassa. Ahlqvist teki runonkeruumatkoja eri puolilla Karjalaa 1840-luvulla. Kansallisbiografia, Fr. PolénFr. [Rietrikki] Polén (1823−1884), toimittaja, kielenkääntäjä. Teki Z. Sireliuksen kanssa runonkeruumatkan Karjalaan 1847. Keräsi runojen lisäksi kuvauksia kansanelämästä, tavoista ja sivistyksestä. Kansallisbiografia, Z. SireliusZacharias Emanuel Sirelius, (1822−1848), Fr. Polénin matkatoveri keruumatkalla Karjalassa 1847., majisteri H. A. ReinholmHenrik August Reinholm (1819−1883), kansanrunouden ja -tietouden kerääjä. Keräsi runoja 1840-luvun keruumatkoilla Karjalassa ja Inkerissä. Europaeuksen matkatoveri Etelä-Karjalassa ja Inkerissä 1847. Reinholm oli ensimmäinen varsinainen suurkerääjä. Kansallisbiografia ja myös nykyisen laitoksen suorittaja, joista ensiksi nimitetty kulki omilla varoillansa niitä keräämässä, muut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avulla. Erittäinkin onnistui Europæukselle*) paljo sekä uusia runoja että toisintoja entisiin, vuosina 1845, 1846 ja 1848, kerätyksi saada.2424.

D. E. D. Europaeuksen erityisesti Inkeristä kerätty aineisto toi Kalevalaan merkittävät eeppiset lisät (mm. Kullervo-runosto) (kirje F. J. Rabbelle 30.10.1845). Lönnrot itse ei koskaan tehnyt varsinaista keruumatkaa Inkeriin. Europaeuksen mielestä Kalevala tulisi olemaan epätäydellinen ilman inkeriläistä aineistoa. Lönnrot hyödynsi Europaeuksen runotallenteita, mutta niiden yhä lisääntyvästä runsaudesta (Europaeus lähetti Lönnrotille yhtenään runoja ja parannusehdotuksia) johtuen hän ei hyödyntänyt kaikkea saamaansa aineistoa. (Kaukonen 1956: 416; 1988.) Europaeuksen ja Lönnrotin näkemykset eepoksesta erosivat toisistaan. Europaeus katsoi, että runojen kielen tuli olla mahdollisimman lähellä kansan laulamaa runoutta. Lönnrot puolestaan ymmärsi, että Kalevalan esittämistapaa ja kieltä tuli muokata niin että mahdollisimman moni kykenisi sitä ymmärtämään. (Kuusi & Timonen 1988; Knuuttila 2008; Apo 2009.) Näistä hänen ja muiden ilmi saattamista suurista runokokouksista2525.

Kuten Lönnrot tässä mainitsee, hän kehitteli Kalevalaa varhaisten runokokoelmien pohjalta. Z. Topelius vanhemman julkaisun lisäksi C. A. Gottlundin Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1818 ja 1821 sekä eeppinen runoelma Runola 1840. Myös D. E. D. Europaeus oli julkaissut vuonna 1847 inkeriläisiin runomuistiinpanoihin pohjautuvan kokoelman Pieni Runon-Seppä., jotka ynnä entisten kokousten kanssa tulevat Helsingissä olevalta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta säilytettäväksi, on nykyinen Kalevalan laitos kasvanut pian toistansa isommaksi ja laajemmaksi, kun minkä entinen oli. Minkä ilmanki, runojen järestyksessä ja muussa sisällisessä kohdassa, lienee entistä laitosta parempi, se asia jääköön itsekunki lukian arvataarvioida, käsittää.

§. 13. Nykyisen Kalevala-laitoksen ko'osta ja järestyksestä entisen suhteen. Entisessä laitoksessa oli kaikkinansa 32 runoa, jotka yhteensä sisältivät ei täyttä 12,100 värsyävärsy : säe, nykyisessä sitä vasten on 50 runoa, ja yhteensä lähes 22,800 värsyä. Mitenkä muuten kummanki laitoksen paikat vastaavat toinen toisiansa, sen saattaa seuraavasta osotuksesta nähdä.

________________

*) Hän on myös kirjaansa: Pieni Runon-seppä, Hels. 1847 liitetyssä johdatuksessa runon tekoon laatinut osaavasti runojen mitteellisestä rakennuksesta ja antanut hyviä neuvoja siitä asiasta tarkempaa tietoa haluaville.

[taulukkoa, ks. kuva]

Tästä osoituksesta voipi itsekuki pian ja huokeasti nähdä, missä nykyisen Kalevala-laitoksen järestys runojen välillä on entisestä eroava, kuin myös kaikki ne paikat, jotka ovat myöhemmin saatuja, lisäksi tulleita.2626.

Tässä kuuluu kertojan ääni. Lönnrot kohdistaa huomion itse runoihin, niiden alkuperään, järjestykseen ja historiallisuuteen. Lukija voi itse tarkistaa uuden Kalevala-laitoksen erot suhteessa Vanhaan Kalevalaan. Näin Lönnrot siirtää lopullisen vastuun runojen kokoonpanosta lukijoille (DuBois 2000: 128). Kun niillä entisessä laitoksessa ei ole mitään vastaavata, niin on niiden kohdalla oleva sia sen värsypalstassa jätetty tyhjäksi. Mutta ilman näitä näin merkityitä on läpensä paljo uusia värsyjä semmoisillaki paikoilla, joilla entisen laitoksen palstoissa on jotain vastassaki, joka jo on mainittuin paikkojen värsylu'ustaki toinen toisensa rinnalla arvattava. Pienempiä lisiä ei kuitenkaan ole taittu erittäin osoittaa, koska osoitus sen kautta olisi kovin pitkäksi venynyt. Joka niistä haluaa tarkempata tietoa saada, tutkikoon niitä toinen toisensa rinnalla kummassaki laitoksessa.

Laukossa 17 huhtikuuta 1849.2727.

Lönnrot viimeisteli Uuden Kalevalan toimitustyötä osittain Laukon kartanossa, Johan Agapetus ja Eva Agata Törngrenin luona, joiden perheen kotiopettajana hän oli toiminut nuoruusvuosina. Lönnrot lähti joulun alla 1846 Laukkoon (viipyi huhtikuulle 1847), jonne palasi uudestaan loppukesästä 1848. Uuden Kalevalan tiivistä toimitustyötä voi seurata Lönnrotin kirjeenvaihdon välityksellä (esim. kirjeet F. J. Rabbelle 1.11.1846, 13.2.1847, 6.6.1847, 18.6.1848) sekä A. R. Niemen katsauksesta "Uuden Kalevalan toimitusajoilta" (1921).

E. L.2828.

Esipuhe sisältää vain Lönnrotin nimikirjaimet (nimi ei myöskään ole Kalevalan kansilehdellä). Nimimerkkien käyttö tai nimettömyys oli tyypillistä kaikille julkisille kirjoituksille 1800-luvulla (Hirvonen 2002: 437–438). Lönnrot myös kirjoittaa itsestään ja työstään passiivissa: "On runoja kaikella ahkeruudella pyritty sovittamaan". Tämä saattoi olla tyylikeino, mutta yhtä lailla nimettömyyteen liittyvä valinta. Nimettömyydellä, passiivin tai monikon käytöllä luodaan vaikutelma yhteisestä kirjoituksesta tai tarinasta, josta vastuun kantaa kirjoittajan kanssa tekstin lukija (Foucault 1979: 145−149). Kalevalan kansallisen merkityksen kannalta oli olennaista, että Lönnrot ei nimennyt itseään Kalevalan tekijäksi, vaan häivytti osuutensa kollektiivisen kansan taakse (Anttonen 2002: 45).