Vanhan Kalevalan esipuhe

Kalevalan 1833 ensimmäinen painos
Transkriptio
Kommentaarit ja käsikirjoitus

[HUOM: Aksentillisia ä- ja ö-kirjaimia ei voi toisintaa transkriptiossa. Tämän vuoksi aksentti on kirjoitettu kirjaimen eteen.]

Esipuhe.

Wiimmenkänä nämät runot präntin alaseksi saatua owat ne walitettawasti wieläki paljoa puuttuwaiset. Ainaki toiwossa, niitä uusien keruulla lisäytywän, en niitä niin olisikkana keskosena käsistä työntänyt, jos en toisappäinki ajattelewa olisi pelännyt, että taitaisiwat jäähä iäti minusta11.

Vanhan Kalevalan esipuheessa Lönnrot puhuu kautta linjan yksikön ensimmäisessä persoonassa. Tässä vaiheessa eepostyöskentelyssä on kyse nimenomaan "minun tavoitteistani" (DuBois 2000: 127−128). On muistettava, että Vanhaa Kalevalaa edelsi jo Lönnrotin verrattain pitkä julkaisu- ja toimitushistoria, jota luonnehti kansanrunojen julkaiseminen omien keruiden pohjalta. Kantele-vihkot I−IV olivat ilmestyneet vuosina 1829−1831, Kalevalan ensimmäiset hahmotelmat olivat valmistuneet 1833.
waillinaisiksi. Jo monelta on ennen paremmatki hankkeet ja yritelmät sillä tawalla tyhjään rauenneet.22.

Lönnrot toteaa heti ensimmäisessä kappaleessa, että pitää eeposta keskeneräisenä ja toivoo vielä uusia täydentäviä runoja löytyvän. Hän puolustaa omaa työtään vetoamalla sen laajuuteen ja vaikeuteen. Muilta työ on jäänyt kesken, hän itse on saattanut sen päätökseen, vaikkakin vaillinaisena. Näin Lönnrot myös painottaa työnsä jatkuvuutta: runojen yhä lisääntyessä myös itse työ saa täydellisemmän muodon. Vielä suorapuheisemmin Lönnrot puolustaa työtään Vanhan Kalevalan välilehdillä (ks. Borenius ja Krohn 1895: 323). Vanhan Kalevalan julkaisun jälkeen eepoksen rakennetta arvosteltiinkin epäkoherentiksi (esim. Karkama 2001: 273, 275). On myös arveltu Lönnrotin toivoneen, että keskeneräinen julkaisu kasvattaisi kiinnostusta kansanrunoihin ja rohkaisisi muitakin keräämään niitä (Honko 1999: viii).

Ennen muita piän welwollisuutena selwittää, millä tawalla näitä runoja on saatu. Usiampia niistä luetaan jo ennestään, ehkä wielä waillinaisempina, LencqwistiKristian Lencqvist (1761−1808), kappalainen, historiantutkija, julkaisi muinaisten suomalaisten taikauskoa käsittelevän H. G. Porthanin ohjaaman väitöskirjan De Superstitione veterum fennorum theoretica et practica (1782), joka perustui hänen isänsä Erik Lencqvistin (1719–1808) tutkimuksiin., GananderiChristfried Ganander (1741−1790), kansanperinteen kerääjä, sanankirjatekijä, pappi. Gananderin merkittävin teos on suomalaisen kansanuskon hakuteos Mythologia Fennica (1789). Kansallisbiografia, PorthaniHenrik Gabriel Porthan (1739−1804), Turun Akatemian professori, historiantutkija, oli 1700-luvun suomalaisen kulttuurin merkittävin hahmo. Porthanin kansanrunoesmerkkejä sisältävä teos De Poesi Fennica (1766−1778) oli Lönnrotille tärkeä. Kansallisbiografia ja TopeliusZacharias Topelius vanhempi (1781−1831), lääkäri, kansanrunoudentutkija. Julkaisi ennen Lönnrotia kansanrunokokoelman Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 1822–1831. Osoitti Lönnrotille Vienan runorikkaat kylät. Kansallisbiografia wainajoitten kirjoissa, waan paljoa suurempi osa on ennen tuntematon. Nämät olen itse Suomen ja Wenäjän Karjalasta, muutamia Kajaaninki maasta, aikaa myöten kooskennellut. On myös moniahta minulle kirjotettuna muu­ alta lähetetty. Paikat, joissa

näitä runoja enimmästi on koottu, owat Suomen Karjalassa Kitteen, Kesälahden, Tohmajärwen, Ilomantsin ja Pielisen, Wenäjällä Wuokkiniemen, Paanajärwen ja Repolan pitäjäät, Kajaanin maassa Kuhmon ja Kiannan seurakunnat.33.

Lönnrot nimeää Suomen ja Vienan Karjalan tärkeimmiksi runolaulupaikoiksi. Vanhassa Kalevalassa hyödynnetty runoaineisto oli lähinnä Lönnrotin itsensä tallentamia tekstejä Vienan Karjalasta. Uuden Kalevalan lähdeaineisto puolestaan tuli maantieteellisesti paljon laajemmalta alueelta ja pohjautui myös muiden kerääjien muistiinpanoihin (Kaukonen 1956: 407−424). Lähdeaineiston maantieteellinen laajentuminen Kalevala-versioiden välillä tarkoitti myös aikakaudelle tyypillistä kansallisidentiteetin laajentamista, sillä se yhdisti laajat itäiset ja rajantakaiset suomenkieliset sekä samaan kieliperheeseen kuuluvat alueet kulttuurisesti suomalaisuuden käsitteeseen (Anttonen 2008: 215, 223).
Muilta paikoilta, joita sitä warten olen käynyt, en ole nimitettäwätä saanut. Wuonna 1828 keräsin näitä esinnä nimitetyiltä paikoilta Suomen Karjalassa, wuonna 1831 ja wuosina jälestä Kuhmosta ja Kiannalta, 1832 Repolasta ja sitte itse Kajaaniin muuttautunut olen neljä kertaa käynyt Wenäjän pitäjissä, usiammat wiikot joka kerralla.44.

Kajaani esiintyy esipuheen alussa merkityksellisenä runonkeruupaikkana, kun taas Uuden Kalevalan alkusanoissa Kajaania ei mainita lainkaan. Kajaanin merkitykseen oli syynsä. Vanhan Kalevalan esipuhe on päivätty Kajaanissa. Lönnrot oli vuonna 1833 muuttanut Kajaaniin piirilääkäriksi, ja sieltä käsin hänen oli vaivatonta tehdä keruumatkoja Venäjän Karjalan puolelle, alueelle, jota Z. Topelius vanhempi oli kehunut runoista rikkaana paikkana. Kalevalan kokoonpanon kannalta merkittävä oli neljäs keruumatka syyskuussa 1833 (yhdistettynä piirilääkärin tarkastusmatkaan) Vuonniseen, missä Lönnrot tapasi runonlaulajat Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Erityisesti Vaassilan kertomus runojen järjestyksestä vaikutti Kalevalan ensimmäisen version syntymiseen (Runokokous Väinämöisestä 1833). Seuraavalla matkalla vuonna 1834 Lönnrot tapasi Latvajärvellä Arhippa Perttusen. Alku-Kalevalan muotoutuminen Vanhaksi Kalevalaksi pohjautui suurelta osin Perttusen runotoisintojen yhdistämiseen eepoksen valmiiseen runkoon (Kaukonen 1939: 44). Myös Martiska Karjalaiselta kerättiin laajoja eeppisiä runotekstejä, joita Lönnrot ei kuitenkaan nosta esiin esipuheessa, sillä hän piti niitä sekavina ja epätäydellisinä. Kaukonen arvelee tämän osittain johtuvan siitä, että Lönnrot tapasi Martiska Karjalaisen vasta laulatettuaan Arhippa Perttusta, jonka runoihin vertasi Martiskan toisintoja (Kaukonen 1939: 45).

Ehkä senlaisia runoja kun nämät wielä joksiki löytyy kansan muistossa, niin mahto niitä ennen wanhaan olla paljolta enemmin.55.

Lönnrot viittaa tässä ainoastaan niihin kansanrunoihin, jotka ovat olleet Kalevalan lähteenä, tarkoittaen nimenomaan runouden vanhempia kerrostumia. (Kaukonen 1979: 71). Uuden Kalevalan esipuheessa (§ 5) Lönnrot kirjoitti uskovansa kansanrunojen ylipäätään lisääntyneen aikojen saatossa. Pian Kalevalan julkaisun jälkeen vuonna 1836 Lönnrot perustelikin SKS:lle pikaista tarvetta kansanrunouden keruulle, koska suomen kielessä on tapahtumassa murtuma eri murteiden suullisesta kulttuurista kohti yleiskielistä kirjallista kulttuuria, jonka myötä tullaan menettämään tietoa suomen runouden ja kulttuurin vanhemmista ajoista (kirje 16.3.1836 SKS; ks. myös kirje 6.2.1834 Johan Gabriel Linsén, SKS:n esimies).
Latwajärwessä Wuokkiniemellä haasto talon ukko ArhippaArhippa Perttunen (1769−1841), vuokkiniemeläinen runonlaulaja, jonka Lönnrot tapasi viidennellä keruumatkallaan 1834. Perttusen runotekstit vaikuttivat merkittävästi Kalevalan valmistumiseen. Arhippa Perttusta on pidetty runonlaulajan arkkityyppinä, joka on innoittanut erilaisiin taiteellisiin ja tieteellisiin tulkintoihin. Kansallisbiografia66.

Lönnrot nostaa tässä Arhippa Perttusen Kalevalan runojen laulajaksi. Muuten hän ei laulajia nimeä, Uuden Kalevalan esipuheessa Lönnrot ei mainitse laulajia lainkaan. Laulajien nimeämättömyys oli tyypillistä varhaiselle runonkeruulle, mutta myös Lönnrotin tietoinen valinta Kalevalan kokoonpanossa. "Laulajien nimettömyydellä ja persoonattomuudella runous näyttäytyi "kansan" runoutena, kollektiivisesti luotuna menneisyyden jäänteenä" (Anttonen 2002: 46).
, joka nyt oli 80:nen wanha ja jolta yhtäläiseen, mitä ennätin, kirjotin kaksi päiwää perätysten, tästä asiasta seuraawalla tawalla: "Woi, sano hän, kun minä lassa taattoni kera Lapukassa nuotalla käwin. Oli meillä kasakkana eräs mies Lapukasta, sekin oiwa laulaja; ei taattoni weronen. Kaiket yökauet laulettih he rupiamiseen, eikä että kahetsi yksiä sanoja. Lähti sitä sillon pakinata. Minä waan piennä poika hutjukkana istuin wieressä nuotiolla kuun-

nellen ja oppien mitä tuon tuostaki alon muistaa. Waan paljo minulta heittihen mielestä. Jos nyt taattoni eläisi, niin kahtena netelinä et hänen lauluja kirjoittaisi. Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny ja kaikki häwiäwät ne wanhat laulut pois kansasta. Nykynen kansa jo heittää ne wanhat kaunihit runot ja sommitteloo omiaan enimmiten poikien ja tyttöjen keskinäisistä ilwehyksistä, joilla en woisi suutanikana häwäistä."77.

Arhippa Perttunen viittaa uudempiin riimillisiin kansanlauluihin, jotka kertoivat esimerkiksi rakkaudesta, sen kaipuusta ja pettymyksistä (Asplund 2006: 148). Riimillisiä lauluja lauloivat ja osasivat lähestulkoon kaikki, vaikka iäkäs runonlaulaja tulkitsi niiden olevan nuorten kevytmielistä viihdettä. Runonlaulajille oli tyypillistä korostaa, että laulut heikkenivät sukupolvelta toiselle. Toisaalta laulajat olivat omaksuneet runonkerääjien ajatuksen nopeasti rappeutuvasta perinteestä. (Tarkka 2005: 40−41.)

Näitä runoja olen kokenut johonkuhun järjestykseenki saatella88.

Lönnrotin työtä Kalevalan parissa on luonnehdittu monella tavalla. Tarkoituksena on ollut saada selvää työn laadusta: miten Lönnrot muokkasi kerättyjä runoja ja mikä oli Lönnrotin oma osuus Kalevalassa. Muun muassa Lauri Honko vertasi Lönnrotia Homerokseen ja Vergiliukseen (1987). Lönnrot itse oli arkisempi kuvatessaan eepostyöskentelyään. Erityisesti Vanhan Kalevalan kohdalla hän käyttää ilmaisua järjestäminen kuvatessaan työnsä luonnetta (ks. myös Kaukonen 1939: I; Hämäläinen 2017).
, josta siis työstäni lienee tili tehtäwä.99.

Vanha Kalevala ei ollut Lönnrotin ensimmäinen yritys pidemmän runoelman luomiseksi. Hän kirjoitti C. N. KeckmanilleCarl Niclas Keckman (1793−1838), suomen kielen rehtori, toimittaja. Keckmanin ja Lönnrotin välinen kirjeenvaihto käsitteli mm. suomen kieltä ja sen ortografiaa sekä Kalevalan kokoonpanoa. Keckman hoiti myös Lönnrotin kirjalähetyksiä, raha-asioita ja oikovedoksia Kajaaniin. Kansallisbiografia 1833 kokeilleensa yhdistää kaikki Lemminkäisestä kertovat runot yhdeksi kokonaisuudeksi (25.7.1833). Myöhemmin samana vuonna hän hahmotteli yhtenäisen kokonaisuuden häärunoja otsikolla Naimakansan virsiä sekä teoksen Runokokous Väinämöisestä. Jälkimmäisessä oli jo paljon yhtäläisyyksiä Kalevalan kanssa ja sitä voidaan pitää sen luonnoksena (Kaukonen 1979: 54−55).
Koska tieltyäni kukaan sitä ei ennen ole yrittänytkään elikkä ees sanalla maininnut, niin kertonen esiksi millä tawalla minä sihen tuumaan puutuin.1010.

Lönnrot toteaa myös, ettei kukaan ennen häntä itseään ole edes esittänyt ajatusta, että kansanrunoja voisi järjestää pidemmäksi kertomukseksi. Samassa yhteydessä kuvataan Ganander, von BeckerReinhold von Becker (1788−1858), suomen kielen kehittäjä, professori. Laati suomen kieliopin ja toimi Turun Wiikko-Sanomien toimittajana. Kirjoitti runonkeruumatkan pohjalta artikkelin Väinämöisestä (1820), jonka tulkitsi historialliseksi sankariksi. Lönnrotin opettaja ja innoittaja. Kansallisbiografia ja Topelius vanhempi ikään kuin inspiraation lähteenä. Entisen opettajan von Beckerin mainitaan vaikuttaneen maisterinväitöksen Väinämöinen – muinaissuomalaisten jumala (De Väinämöine priscorum Fennorum numine, ks. VT 3, 11) syntyyn, mutta ei ideaan koota runoja yhteen. Kuitenkin Uuden Kalevalan esipuheessa Lönnrot päinvastoin erikseen kiittää von Beckeriä siitä, että hän keksi ensimmäisenä yhdistellä yksittäisiä runoja isommiksi kokonaisuuksiksi toimittamassaan Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1820 (nro 10, 11.3.1820, 11, 18.10.1820 ja 20, 20.5.1820).
Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltawista esiwanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esiwanhempainsa runoja siksi saaneen. Tämä ajatus waan enämmin wahwistu mielessäni, koska w. 1826 Turussa Historian Adjunktin won Beckerin awulla tulin Wäinämöisestä erään kirjan kirjottamaan ja

sitä laatiessani näin, että hänestä ei puuttunut tarinoita.1111.

Lönnrot tunsi Eddan ja homeeristen eeposten tavan yhdistellä yksittäisiä runoja suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hän oli myös tutustunut saksalaisen F. A. Wolfin eeposteoriaan, jonka mukaan homeeristen eeposten kirjallisen asun syntyyn ovat vaikuttaneet merkittävästi yksilölliset toimittajat. Taustana Wolfin teorialle oli ajatus, että alun perin vain suullisesti sepitettyjä lauluja voidaan koota yhteen eepokseksi yhden tai useamman henkilön toimesta. (Kaukonen 1979: 49−50; Honko 1987; Karkama 2001: 242.)

Lönnrot myös selvitti eepoksen syntyä muutamaa vuotta myöhemmin Vanhan Kalevalan välilehdillä: "Alkutarinaan, joka ei suinkaan ollut nykyisen runon laajuinen, [kutoivat] liittivät runoniekat polvi polvelta omia [rihmojaan] kuteitaan tehden sitä vielä tänäkin päivänä - - Kreikkalaiset mahtoivat juuri samalla tavalla saada kokoon mainiot Homeiro-runonsa. Monina vuosisatoina kulkivat suullisina tarinoina Kreikalaisten kansain seassa Europassa sekä Aasiassa, muuttuivat, [lisäytyivät] kasvoivat ja kaunistuivat sillä ajalla valmiiksi aineiksi vastaulevalle kerääjälle ja yhteen kutojalle." (Borenius ja Krohn 1895: 2.) Kirjallisuuden lajina eepos myös vastasi ajan kansallis-romanttisiin aatteisiin ja ihanteellisen menneisyyden etsintään sekä oli antiikista periytyvänä lajina arvostettu (Lyytikäinen 2005: 25).
Ihmettelinki miksi Gananderi jo ennen ei ollut sitä tehnyt, waan pian tulin tuntemaanki että hänellä ei siksi ollut tarpeellisia runoja. Parahimmat paikat hänen kootuista runoista on hän Suomalaisessa Mythologiassansa julistanut, waan niistä tuskin mitään täyellistä saisi. Warahinen kuollo poisotti Topeliuksen, jos hän muuten aikaa myöten olisi tainnutki tähän työhön antauta.1212.

Lönnrot ihaili Christifried Gananderin teosta Mythologia Fennica (1789) ja pohti runojen julkaisemista mytologisena sanakirjana (Honko 1999: xx).

Ks. Lönnrotin kirje Keckmanille 14.3.1834: --"mitä jos panisi kaikki kolme urosta ja nimittäisi kirjan Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen taikka jos panisi nimeksi Suomen Kansan mythologia vanhoilla runoilla toimitettu eli Väinölä ja Pohjola (nimittäin paikoista joista näissä muassa mainitut (tapaukset) asiat enimmiten tapahtu) taikka miksi itse tahdot, sillä näistä nimistä ei ole yksikään juuri otollinen. Saattaisi vielä panna nimen Väinämöisen Kantele."

Jos nyt tietäisin järjestyksen, johon näitä runoja tässä on suunniteltu, olewan muillenki mielenmyötäisen, niin heittäisin siitä mitänä wirkkamatta. Waan olleeki asia siitä laausta, että mitä toinen luulee täyttäwän, toinen katsoo sopimattomaksi. Juoksewat kyllä mielestäni runot jotensakki siinä suunnassa, johon heitä tässä on laaittu, waan ehkä toisessa juoksisiwat paremminki. Kahta olen järjestäessä nouattanut, ensin mitä parahimpain laulajain hawahtin järjestyksessä waarin ottawan ja toiseksi, kun siitä ei ollut apua, olen asian perustusta itse runoissa kysynyt ja sitä myöten niitä asetellut.1313.

Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa laulajien mallia, ja jos siitä ei ole ollut apua, hän on seurannut itse runoja. Erityisesti Vanhan Kalevalan kokoonpanossa Lönnrot hyödynsi laulajien esimerkkiä ottaen Uudessa Kalevalassa runsaammin runoilijan vapauksia. (Apo 2008: 365.) Kalevalan taustalla vaikuttivat lukijoiden odotukset eepoksesta (Honko 1987; Apo 2008). Eräillä Lönnrotin aikalaisilla oli varhaisten runokokoelmien ja omien keruiden pohjalta käsitys kansanrunoista ja niiden keskinäisistä suhteista. Euroopassa kansanrunojen julkaisu oli alkanut jo edellisellä vuosisadalla (Apo 2008: 360−364; ks. lisää Apo 2006).

Kysynet lukia jos esiwanhempammeki näitä runoja missään järjestyksessä laulowat taikka yksitellen? Minusta näyttää näien runojen sitä myöten, kun asiatki tapahtuwat, yksitellen

ilmautuneen. Erityiset runot Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä eiwät maha olla yhen laatimia, waan usiamman.1414.

Erityisesti tämä kohta osoittaa, kuinka Lönnrot lähestyy eeposkäsityksessään saksalaista F. A. Wolfia. Wolf esitteli teoksessaan Prolegomena ad Homerum (1795) Homerokseen liittyvän uuden teorian, jonka Lönnrot myös tunsi hyvin (Kaukonen 1990: 159). Sen mukaan Ilias ja Odysseia eivät ole yhden henkilön luomuksia, vaan 1) eepokset ovat syntyneet joukosta erillisiä kertovia suullisia runoja, joita 2) kerrottiin useiden esittäjien toimesta esikirjallisella ajalla. Näitä runoja alettiin 3) yhdistellä ja muokata kirjalliseen, pidempään muotoon 500-luvulla eea. ja vasta 4) filologinen toimitustyö Aleksandrian kirjastossa 300-luvulla eea. antoi niille modernina aikana tunnetun asun. Wolfin malli sopii erinomaisesti Lönnrotin tapaan koostaa Kalevala (Honko 1987: 143). Lönnrotin voi nähdä erillisten suullisten runojen kirjallisena yhdistäjänä ja niiden kieliasun muokkaajana, kuten myös filologisten ja tieteellisten pyrkimysten edistäjänä. Lönnrot myös kertoi eksplisiittisesti tarkoituksestaan, joka ei ollut hänen kohtaamansa kansanrunouden toistaminen sellaisenaan, vaan erillisten runojen koostaminen ja toimittaminen pidempään muotoon (Anttonen 2014: 79; Kaukonen 1988a: 240). Silti Vanhan Kalevalan ilmestyttyä monilta aikalaisilta jäi huomaamatta Lönnrotin toimitustyön yhtäläisyydet Wolfin teorian kanssa ja eeposta pidettiin aitona kansaneepoksena (Honko 1987: 143). Muista poiketen A. I. Arwidsson ja C. A. GottlundCarl Axel Gottlund (1796−1875), suomen kielen lehtori, kirjailija, kansanrunouden kerääjä ja julkaisija. Gottlundin Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi (1818, 1821) oli ensimmäinen suomalainen kansanrunokokoelma. Gottlund oli Lönnrotin Kalevalan ankara kritisoija, jonka oma eeposrunoelma Runola (1840) sai tyrmistyneen vastaanoton. Kansallisbiografia kuitenkin kiinnittivät huomiota Lönnrotin osuuteen eepoksen synnyssä (Sarajas 1984: 40; Kaukonen 1956: 441).
Yksi kerto muistoksi yhen, toinen toisen asian, mitä mikin itse oli nähnyt eli kuullut. Waan tuskin taitaan nykyjään yhtänä runoa tawata, joka juuri alkusanoissaan olisi meihin asti säilynyt.1515.

Lönnrot luopui Vanhan Kalevalan kohdalla ajatuksesta runojen kokonaisuudesta, joka olisi mahdollista palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Tämän vuoksi hän ei myöskään asettanut eri runotoisintoja paremmuusjärjestykseen. (Kaukonen 1939: 41−42.)
Joka tuntee, kuinka helposti runon teentä käypi monelta talonpojista, jos ihka ehiätä rupiaisi mistä tahansa tietystä asiasta laulamaan, keksii kyllä, että paraskana muisti ei woi säilyttää sana sanalta, mitä toiselta pitkissä runoissa kuullaan.1616.

Vanhan Kalevalan loppuun Lönnrot sijoitti listan toisinnoista, Kalevalan vaihtoehtoisista säkeistä. Jacob Grimm kiitti niiden todistavan sekä kansanrunojen luonnollisesta vaihtelevuudesta että niiden tallentamisen tarkkuudesta. Toisinnot lisäsivät eepoksen vakuuttavuutta ja tieteellistä auktoriteettia (Hyvönen 2004: 308−309; Hyvönen 2008: 346). Lönnrotilla olikin halu osoittaa esipuheessa Kalevalan tieteelliset lähtökohdat (Hyvönen 2008: 358−359). Vielä vuonna 1851 hän korosti kirjeessään Kalevalan ranskantajalle Louis Léouzon Le Ducille saman runon lukuisten muunnelmien merkitystä Kalevalan uskottavuudelle (VT 5: 472; ks. myös Saarelainen 2016: 122). Vanhaa Kalevalaa voikin luonnehtia Lauri Hongon tavoin "avoimeksi eepokseksi" (Honko 2000: 18). Eepoksen loppuun liitetty toisintoluettelo sekä esipuheen pohdinnat runoista, jotka pakenevat yhtä muotoa, osoittavat Lönnrotin ajatuksen Vanhasta Kalevalasta keskeneräisenä, yhä muotoutuvana prosessina.
Waan asian muistaa itsekukin helpommasti ja paikka paikalta, jos enimmätki muistawa, kertoo sen runossa toisellenki unohellen muutamia, toisia parannellen. Wähitellen taitaa itse runoainetki alkulaaustaan mutkistua, jotta sitä kerrotaan peräti toisin. Tämä lienee osiksi wähintäkin nimissä jo tapahtunutki. Mitä ennen wanhaan muisteltawista urohista ja waimoista omilla nimillänsä lienee kerrottu, taisi Kristin opin maahan lewitessä muuttauta, jotta urosten siaan usein pantiin Kiesus, Santta Pietari, Ruotus (Herodes), Juutas j. m., waimojen Neitsy Maaria emonen.1717.

Lönnrot pyrki luomaan pakanuuden aikaa kuvaavan eepoksen ja siksi vältti käyttämästä ja poisti lähdemateriaalinsa kristillisiä vaikutteita (Kaukonen 1979: 66). Tässä hän selittää menettelyään sillä, että uudempi kristillinen nimistö on oletettavasti korvannut vanhempia nimiä. Myös muita uudenaikaisuuksia on muokattu, esimerkiksi kahvi on vaihdettu kaljaksi ja viittaukset tuliaseisiin poistettu (Kaukonen 1979: 68).

Että asiat, joista runoissa lauletaan, ei kaikki olleet ilman perää, ymmärtää itsekukin

helposti, waan mikä lienee toen tosi, mikä jollai toisella tawalla runossa kuwailtu, mikä peräti waleheltu, sitä nyt lienee waikiampi erottaa. Muutamat asiat waikka esinnä kummanlaiset kuulla ja wähän toeksi uskottawat, tarkemmin tutkittua sietäwät jollai lailla selwitettää. Kuka meistä ei pitäisi joutawana Wäinämöisen ja Ilmarisen huolia kuun ja auringon katoamisesta ja millä tawalla olisi Pohjan akka ne wuorehen kätkenyt?1818.

Lönnrot uskoi Kalevalan lähdemateriaalin historiallisuuteen, eli siihen, että kansanrunouden kertomusten taustalla ovat historiallisesti kaukaiset, mutta todelliset henkilöt, teot ja tapahtumat (Siikala 2008: 313). Useat aikalaiset keskustelivat siitä, onko Kalevala mytologiaa vai historiaa (Kaukonen 1956: 425). Lönnrotin käsityksen mukaan tämä kysymys oli väärin muotoiltu: Kalevalan lähteenä toiminut kansanrunous oli hänelle mytologis-historiallista, sillä myytit syntyvät historiallisessa prosessissa (Siikala 2008: 313−314). Tässä kohtaa esipuhetta Lönnrot tarjoaa esimerkin siitä, miten hänen käsityksenä mukaan myyttinen aines runoihin syntyy historiallisesti. Auringon ja kuun katoaminen ja vuoreen lukitseminen ei ole todellinen tapahtuma, mutta kertomus siitä on syntynyt empiirisestä kokemuksesta, kun pohjoisen talvessa aurinko pysyy horisontin alapuolella, eikä luonnontieteellistä selitystä ole tarjolla.
Mutta muistellessa, mitä osittain esiwanhempaimme tänne tulosta mainitaan, heiän eteläisimmiltä mailta tänne Pohjan perukoille saaneen, ja mitä tieämme auringon talwella Pohjaisemmilla mailla katoamisesta, keksimmä, että, jos he niin pohjaseen asti oliwat kulkeneet, tämä asia heille äkkinäisnä mahto suurenki pelon nostattaa, päiwän jo iäksi menneen. Kun heillä myös taisi olla yhtäläiset wainot Suomen maassa ennestään eläwäin Lappalaisten kera, joilta syy oli kaikkea pahaa pelätä ja joita piettiin ylewinä loihtioina, niin sai siitä Pohjan akka pian syyn päällensä. Waan mitä esinnä mahto päiwän katoamisesta kerrottaa, taisi aikaa woittain tulla samati kuusta ja täheistäki mainituksi.

Pian kaikissa runoissa osotetaan kaksi kansaa, jotka eiwät ylen hywässä suosiossa wälil-

länsä eläneet. Toisen näistä nimittäisimme Pohjan, toisen Kalewan kansaksi. Runoa myöten oli päänä Pohjan kansassa usiasti mainittawa Louhi, jota myös Pohjan akaksi nimitetään ja joka heiän töistä näytti parahiten huolen pitäwän. Kalewan kansassa oli monta sankaria, suurimmat Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen. Olkoon kuitenki wiimme mainitusta jo aikanansa sanottu, että runot eiwät anna tarkkaa tietoa, jos hän waikka olisi Pohjanki kansaan luettawa. Ne runolaaut, jotka minä tähän olen walinnut, kyllä näyttäwät hänen usein Wäinämöisen apuna olleen, toisinaan itsestänsäki sotia Pohjalassa käyneen, Pohjolassa kosjoneen j. n. e., waan toisissa kerrotaan hänen Päiwilässä eli Jumalisissa kosjoneen, joilla nimillä ennemmin Kalewan kansaa luulisimma osotettawan. Joukahaisen taas pitäisin urohona Pohjan kansasta, ken tiesi waikk’ ollee yksi, jota Pohjan pojaksi ja Lappalaiseksi paikottain nimitetään. Muutamat runot warsin kertowatki hänen Wäinämöiseltä suosta päästetyn samalla tawalla, kun Lappalaisesta ensimmäisessä runossa kerrotaan, Wäinämöistä kosken korwalla wahanneen ja ampuneen. Näyttää myös hänen sisarensa, jonka hän Wäinämöiselle lupasi, olleen Pohjan akan tytti, sillä tämä jo ennenki (K. XI: 346) toiwo Wäinämöistä wäwyksensä.

Kalewan kansaksi sanoin nimittäwäni sitä, johon Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen näissä runoissa luetaan. Waan ettei moitittaisi minun tässä nimityksessä tuiki erehtyneen, koska moniahat pitäwät Kalewan nimeä pian Hiien ja Lemmon werosena, niin saanen ehkä selwemmin sanoa ajatukseni. Minusta näyttää olleen Kalewan kaikkia wanhemman suomalaisen urohon, josta nykyjään mitänä tieämmä. Taisipa olla hän, joka ensin pysywämmästi Suomen niemelle asettautu ja jonka suku sitte maahan lewesi. Paikkoja joissa Wäinämöinen j. m. eleli kutsutaan usein Kalewalaksi, toisissa mainitaan Kalewan kankahista, kaskista, kaiwoista, koirista, käkösistä j. n. e., niinkun e. m. wanhassa Karjalan laulussa tyttö kysyy tulleelta sulholta: "Käwitkö Kalewalassa?" Sulho: "Käwinpä Kalewalassa." Tyttö: "Haukkuko Kalewan koirat Kalewalan kankahilla?" Sulho: "Haukkupa j. n. e." Tyttö: "Kukkuko käet Kalewan Kalewalan kaiwotiellä (kaskimailla)?" Sulho: "Kukkupa j. n. e." Tyttö: "Katsoko Kalewan neiot Kalewalan ikkunoista?" Sulho: "Katsopa j. n. e." Ja koska senlaisia sulosia asioita, kun poikain ja tyttöjen keskinäiset kosjopuheet, Kalewalasta mainitaan, niin häntä en pitäisi Hiitolan eli Lemmon koin

wertasena. Sillä koskas näistä eli Manalasta ja Tuonelasta kuulet senlaisia?

Syy että Kalewata tultiin pahemmalla nimellä tuntemaan lienee tullut siitä, että hän Pohjolan kansalle oli hirwiä ja pelättäwä, joka häntä sentähen mainitti pahaksi, samati kun me aina näihin aikoin asti olemma Turkkia, Koirankuonolaisia ja wähä tätä ennen Punapartaa ei juuri ihmisinä waan wähän mahtawampina pahoina pitäneet. Waan mitäpä näistä, – eikö Paawi esiwanhemmillamme ollut pian Jumalan siasna, waan miksi on hänen nimensä ja arwonsa nyt muuttunut? Elkääme siis nykysistä luulloista, ilman asian tutkimatta, paljo wanhoin asioin päättäkö. Aiwan, kun sanoimma, mahto Pohjan kansassa Kalewan nimi olla pelätty, waan koska aikaa woittain Lappalaiset sitte osittain sekautuwat Suomalaisiin, osittain pakkolaisina ja kasakkoina kiersiwät maata, niin saatti heiän kauttansa Kalewan nimi tulla alkuarwostaan Suomessaki muutetuksi, koska Kalewata ei enää paremmin muistettu. Ja mitä se ei lie waikuttanut, waikutti uuen uskon maahan lewiäminen. Kumma että Wäinämöisenkään ja Ilmarisen nimet owat sikseen alkuarwossaan pysyneet. Kuinka sukkelasti toisinaan senlainen muutos tapahtuu, taitaisin toisessakin

asiassa mainita. Eikö nyt yhteinen luulo asu kanssassa, ensimmäisten kirkkojen Suomessa jättiläisiltä raketuksi? Minä matkoillani olen tuskin yhtään wanhanaikuista kiwikirkkoa tawannut, josta paikalla ei jotaan senlaista olisi tarinoittu. Waan mikäpä syy sihen? Minusta näyttää tällä lailla: Kristin opin Suomessa leweten oliwat wielä metsissä ja erämaissa Lappalaiset pakanoita, jotka tätä oppia kowasti wihasiwat. Sillä Suomalaisten ylewämmäksi päästyä he ei tarkemmin tainneet asiata tunnustella, waan luulit heiltä otetun uuen opinki jotai waikuttawan, josta sitä oli syy aina enemmin wihata. Kirkkoja tehessä mahto heiän mieleensä johtua, olla heille itselle hywäksi, saaha nämät rakennukset häwitetyksi ja lienewät usein öillä repineetki ja kukistaneet, mitä päiwällä toisilta tehtiin. Waan koska tämä kuitenkana tuskin taisi menestyä ja ollen Suomalaisten ruumiinsa koolta suurempia, päättiwät he rakentajia jättiläisiksi ja aikaa myöten lewittiwät uskonsa Suomeenki, jotta nykyjään Suomalaiset pitäwät ensimmäisiä kirkon rakentajia jättiläisinä, ei tieten, että he itse taisiwat olla mainittuina jättiläisinä. Ja koska taasen heiänki luonansa yötisten häwitysten tähen nousi huuoksi jättiläisten yöllä rakennukset kukistaneen, niin

synty siitä senlaisia kansan keskinäisiä tarinoita, joita nyt siellä täällä kuulemma.

Olkoon tämä sanottu ajattelemiseksi, miten Kalewan nimi taisi tulla alkuarwostaan toiseen muutetuksi. Muuten luulisin itse nimityksen Kalewa merkitsewän jotai hirwiätä, surmaawaist, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma, kallo, kalu (ensis), kuolen.

Kansan tarinassa nykyjään on Kalewan pojista kahtalainenki huuto. Toiset pitäwät heitä pahoina jättiläisinä, toiset nimittäwät heitä Wäinämöiseksi, Ilmariseksi, Lemminkäiseksi, Joukahaiseksi, Kihawanskoiseksi, Liekkiöksi, Kullerwoksi j. n. e., joista juuri ei erittäin pahaa mainita, jos ei wiimme nimitetystä, Kullerwosta, joka sentähen kotoa erotettiinki. Eilliseen huutoon on jo syy mielestämme mainittu, waan jälkimmäisellä, näitä olleen, lienee parempi perustus, waikka wähän enää heiän nimiänsä taitaan oikein tuta. Ainaki sanotaan heitä olleen 12. Jos nyt Wäinämöinen ensi polwessa eli muussa seuraawassa oli Kalewan poika, sitä emme woi arwata. Kuitenki luulisin hänen olleen jotai jälkimmäistä polwea, sillä ensi polwessa poikia hän ja Ilmarinen olisiwat olleet weljekset, joka ei näytä tapaukseksi, jos heti

Wäinämöinen Ilmarista paikoin weljeksensä ja emonsa lapseksi nimittää. Samoin olisi Lemminkäinenki saawa weljeksi Wäinämöiselle, waan tämä häntä siksi ei millonkana kutsu, mainiten häntä waan paikoin ylimmäiseksi ystäwäksensä. Jälkimmäistäki polwea olewat heitä kyllä sen wuoksi taitaan Kalewan pojiksi kutsua; wieläpä Juutalaisia nytkin Abrahamin ja Israelin lapsiksi nimitetään. Tästä olisi myös ymmärrettäwä, kuinka Kullerwo, jota nimeltä kutsutaan Kalewan pojaksi (s. o. jälkeentulewaiseksi) taisi Ilmariselle, toiselle Kalewan pojalle, myötyä. Saanen wielä nimittää että olen muutamien kuullut Antero Wipuista Kalewan kanssa yhtenä pitäwän, niinkun runossaki kerta sanotaan.1919.

Kalevan pojat olivat tarinaperinteen mukaan entisaikojen väkivahvoja, tuhoa ympärilleen kylväviä jättiläisiä (Krohn 1903−1910: 679−683; Haavio 1935: 254−255; Siikala 2012). Myös Christfrid Gananderin Mythologia Fennicassa (1789) mainitaan 12 Kalevan jättiläistä (Ganander 1789/1984: 86−87). Lönnrot tulkitsee tässä Kalevalan miessankareiden lukeutuvan Kalevan poikien jatkumoon. Myös Kalevalan Kullervon (VK 19, UK 31−36) taustalla oleva kansanrunoaineisto pohjautuu osin myyttisiin Kalevan poika -runoihin ja tarinoihin (I1 80/ I2 931; XII1 120, XII1 121, XII1 122; Ganander 1789/1984: 29−30).

Waikka näistä ei enää mitään selwää saane, olen kuitenki uskowa Kalewasta, hänen Wäinämöistä, Ilmarista ja muita nimellisiä uroita paljon wanhemmaksi, ehkä, kun sanoinki, siksi, joka ensimmäiset Suomalaiset näille maille saatatti. Ja koska paikkoja, joissa hänen jälkeentulewaisensa asukseliwat, näyttää Kalewalan nimellä kutsutuksi, joka mahto olla yhteinen niille erityisille Wäinölän, Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päiwilän, Wuojelan, Luotolan, Jumalisten j. n. e. nimityksille: niin olen tämän runokokouksenki

Kalewalaksi nimittänyt. Nimi sillen piti antaa, ja enimmät työt näissä runoissa owat tätä selitystä myöten Kalewalassa tapahtuneet.

Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka juuri ei taia ilmankana olla, niin on yksi toiwoni täytetty, waan wielä olisi toisiakin: toiwoisin näistä jotain selwitystä esiwanhempain wanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runo­opille jotai hyötyä saawan. Saanen näistä asioista, jos itsekustaki, moniaan sanan lisätä, koska ne ainaki näitä runoja toimittaessa owat mielessäni olleet.2020.

Lönnrotin tarkoituksena oli luoda kokonaisvaltainen kuva muinaisesta maailmasta, ihmisistä ja tavoista. Tämän vuoksi hän esimerkiksi lisäsi eri runolajeja osaksi eepostarinaa. Vanhan Kalevalan Välilehdillä hän perustelee eri lajien mukana oloa seuraavasti: "Järestymisessä sekin huolena: että Suomalaisten sen aikuinen elämä ja tavat tulisivat niin tarkoin ja monipuolisesti kuvatuksia, kuin runoin avulla mahdollinen on ollut. Siitä häälauluja niin paljo, - - Siitä loihturunot --." (Borenius ja Krohn 1895: 4.)

Suomen Mythologia kyllä jo tätä ennen on tullut ilman Lencqwistiltä, Gananderilta ja Porthanilta joksiki tutkituksi, waan epäilemättä on se wieläki suurten wirhetten alanen, monessa paikassa erehtywäinen. Ilman mitä jo Kalewasta ja hänen pojistansa olemma wähin sanoneet, niin kysymmä, mistä on Ilmarista tuulen, ilman ja walkianki jumalana ruwettu pitämään? Tuskin taiat runoissa yhtään paikkaa tawata, josta tälle luulolle olisi pienintänä perustusta saawa. Näyttää kun olisi nimestänsä häntä tuulen ja ilman jumalaksi tehty, ja takomisistaan walkianki, wai siitäkö tämä wiimmeinen, että hän Wäinämöisen to-

werina kerran taiwaalla walkiata iski. Niin hän ei kuitenkana runoissa ole. Tuulta rukoiltiin aina Ukolta, joka tuulenki ynnä muien oli hallitsia, ja tuulen käsissä Ilmarinen ennen muita Pohjolasta palatessa hätäyty. Mitä sihen, että hän sampoa takoissa sai tuulet tuulemahan, niin se asia kyllä sietää toisenlaisen selwityksen, ettei siitä häntä tarwitse tuulten jumalaksi tehä. Waan jos hän olisi ilman jumala ollut, niin Wäinämöinen tuskin olisi häntä wastoin mielin saanut ilmassa Pohjolaan työnnetyksi ja Wäinämöinenpä sitä loihti, eikä Ilmarinen, Pohjan akkaa wastaan, kun tämä sateet, rakehet ja wiluilmat uhkasi panna sammon kaswuja turmelemaan. Ilmarinen runoja myöten ei ollut kun mainio rauan, wasken, hopion ja kullan seppä, muuten yksiwakainen, totinen ja rehellinen mies, ainaki kun häntä piti tawata, ahkera työssänsä, harwoin muihin puuttuwa. Ja siinä on hänellä kyllä kunniaksi, ettei häntä enään tarwinne tuulijumalaksi korottaa.

Wäinämöisestä nyt taitaan laulettaa, mitä muien nimellä ennen wanhaan on laulettu, waan kukapa sen taisi estää. Mitä maailman, kuun, auringon ja tähtien luomisesta hänelle annetaan, on wanhastaan tainnut jostaan jumalasta kerrottaa, ja sitte nimienki unohettua Wäi-

nämöiselle mennä. Minkä tähen on Antero Wipuinen, minkä tähen Kalewa, minkä tähen ylijumala Ukko niin pian kokonansa runoamatta jääneet, waikka wieläki puhettarinassa Antero Wipusesta e. m. mainitaan, että "lapsi Wäinämöinen häntä wasten oli."

Jos näissä runoissa paikoin Wäinämöistä entisestä jumala-arwostaan alennetaan, niin tiettäwästi minä siihen en woi mitänä. Näitä on minun pitänyt toimittaa, kun heitä itse olen saanut, katsomatta, jos Wäinämöistä pietään jumalana eli ei. Jo ammon olemma tottuneet häntä esiwanhempaimme jumalana pitämään, jossa arwossa hän heillä ei kuitenkana näytä olleen, waan muuten woimallisna, paljo tietäwänä sankarina. Usiasti rukoilee hän itse ylijumala Ukolta apua, ja tunnustaa näin omalla suullaan, ken jumala oli. On myös Wäinämöisellä kyllä ilman jumaluuettaki nimeä ja kunniata ja parempi lienee olla itsekunki ylewinnä talonpoikana, kun huonona herrana, parempi wiisahinna ihmisenä kun puujumalana. Jos wielä nyt rahwaalta niillä seuwuin, joissa muisto Wäinämöisestä parahite elää, kysymmä ku Wäinämöinen oli, niin wastaawat he pian näin. "Olipa hän muistettawa uros ensimmäisiä esiisiämme ja kuuluisa runoja"; waan jos heiltä

kysynet, ketä he jumalinaan pitiwät, niin usiammasti wastataan, Ukkoa, joka oli taiwaan ja maan luonut, heiän rukoilleen. Enkä epäilekkänä jo ennen Kristinki oppia esiisillämme olleen tieon yhestä ainoasta jumalasta, jota millon nykysellä, millon ukon eli luojan nimellä palweltiin, enkä myös lue sitä heille suureksi tuhmuueksi, jos he ei warsin olleekkana niin nerokkaat suurta jumalajoukkoa itselleen hankkimaan, kun moni muu wanhanaikuinen kansa.

Wäinämöinen näissä runoissa enimmiten mainitaan totiseksi, wiisaaksi, eteensä ajattelewaiseksi, jälkeentulewaisille hyöwytystä hankkiwaksi, suuritietäwäksi, laulussa ja soitannossa ylen mahtawaksi, Suomen sankariksi. Ilman sitä nimitetään häntä ainaki wanhaksi, ehk’ei hänen wanhuus yksin häntä niin suuresti liene kosjotuumissaan haitannut.

Toista laatua oli Lemminkäinen, kewytmielinen, nuori, ylpiä, mahistaan ja tieostaan kerskaelewa, wähän eteensä ajattelewa, jos urhoollinenki, sankari. Töistä, joita kosjona ollessa hänelle Pohjolassa määrättiin, ei taia oikein selwää saaha, sillä pian yksiä töitä määrättiin toisella kerralla Ilmarisellenki. Minä olen walinnut runoja, joissa wähänkänä erotaksen.

Monta muuta nimeä jätän tällä kerralla mainitsematta, joita näissä runoissa taitaan Mythologialle entisistä erehyksistä oikasemiseksi tahi muuksi euksi löytää. Näien erehysten seassa lienee seki kummanlainen, kun kapeesta on sinne erityinen olento saatu, waikka kapeella ei missään ymmärretä kun luotua olentoa, ihmistä eli muuta olentoa; samati myös se kun Ukkoa ja Wäinämöistä toisilta on yhtenä pietty.

Enkä paljo aio wiipyä osotuksessa, mitä näistä mahtaisi wanhanaikusten tapojen selwittämiseksi lähteä. Taitaisin kyllä muutamia esimerkkiä siinä saaha, jos olisi aikaa miettiä. XIII. 116. näyttää, kun olisiwat wanhat kuumilla kiwillä ja ween sillä waristamisella keitoksiaan laatineet. Monesta muusta paikasta löytäisimmä, että wanhempia piettiin kunniassa, jos kohta miehuutensa innossa Lemminkäinen wähän äitinsä tahostaki poikkesi. Samati näemmä, että sillon oli tapana kosioille etotöitä asetella. Taitaa waan moni luulla ylen paljon näissä heiän kosioasioistaan puhetta olewan, jotta sillä koko kirja pian miksi ei olisi uuenlaatuisten tekokertomusten eli tarujen (Romanien) muotoseksi muuttuwa. Jos niin olleeki, niin olko, waan muistakaammeki, että esiwanhemmissam-

me, joilla ei ollut nykysiä monikoskewia liikutuksia ja asioita kerrottawana, yksinäisessä elämässään kosiotuumat, sotakäynti, metsän ja kalan pyynti oliwat muisteltawimmia keinoja. Siitä se, että näistä asioista pian yhtäläiseen runossa kerrotaan.2121.

Lönnrot ohjaa lukijoita viittaamalla romaanin kevytmieliseen maailmaan. Toisin kuin uudessa kirjallisuuden lajityypissä, Kalevalassa ei keskitytä rakkauden ja rakastumisen ongelmiin, vaan muinaisten sankareiden kosintamatkoihin ja sodankäyntiin. Lönnrotin näkemys romaanista oli vielä tässä vaiheessa kielteinen, eikä hän halunnut Kalevalan yhdistyvän kevytmieliseen kirjallisuuteen. (Karkama 2001: 324−325; Hämäläinen 2012: 200−201.) Lönnrot ohjasi Kalevalan luentaa menneisyyttä kohti myös nimen avulla: "Kalevala taikka Vanhoja Kalevalan Runoja Suomen entisistä ajoista" olisi muutettava seuraavasti: "tahtoisin sanan entisistä muutettavaksi sanaksi muinosista, sillä entisellä ymmärretään jos kohta nykysempää mennyttä aikaa, joka on sopimaton ja liianki vältettävä, koska muinonen koskee vaan kaukasempiin aikoihin" (kirje RabbelleFrans Johan Rabbe (1801−1879), lääkäri, lääkintöylihallituksen kamreeri, kamarineuvos. Lönnrotin läheinen ystävä ja tukija, hoiti Keckmanin kuoleman (1838) jälkeen Lönnrotin asioita Helsingistä käsin. Kansallisbiografia 3.3.1837). Perhettä, avioliittoa ja ihmissuhdeongelmia usein sentimentaalisesti käsittelevää romaania pidettiin aluksi naisten lajina (Launis 2005: 18; Ihonen 1999).

Lönnrotin ja J. V. Snellmanin ajatuksena oli perustaa romaaniyhtiö 1840-lopulla. Taustalla oli valistuksellisia tavoitteita: yhtiön tavoitteena oli julkaista ns. hyvää romaanikirjallisuutta vastalauseena kevyelle ajanvietekirjallisuudelle. Romaaniyhtiön perustaminen tyrehtyi sensuuriasetuksen vuoksi. (Anttila 1931/1985: 335−336.)

Suomen kieli ja runo näissä ehkä tawataan selwempänä, kun missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan­parret tulewat tuo tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun niitä rahwaan suusta kuullaan. Muien kielten oppineilla, waikka kyllä Suomeaki taitawilla, on usiasti waikia estää kieltä omaluonnostaan toisten mukaseksi wääntymästä, mutta talon­ poikasella kansalla, joka muuta ei ymmärrä kun yhtä äitinsä kieltä, siitä ei ole pelkoa.

Sanojen kirjottamisessa olen wälistä poikennut niien ennen tawallisesta tawuusta, waan koska se kuitenki harwassa tapahtuu, niin siitä en pelkää suurta moitintoa, liiatenki jos syyt sihen löytäisi otollisiksi. Muuten on koko asia minusta joutawa, siitä kellenkään suuttua, jos hän eritawuutaan seuraapi. Tawuu ja kirjotus kielessämme wielä eiwät ole siksi wakautuneet, jotta yksi ainoa laatu taitaisi oikiaksi luettaa. Waan elköön kukaan sitä pahaksi panko, jos

minä tässä asiassa näytämme muita huolettomammaksi. Lapselliseksi olen aina lukenut senlaisia kinaamisia, kun wälistä kuullaan esimerkiksi siitä, jos pitäisi kirjottaa meiän, naia, luoa, wieä eli meijän, naija, luuwa, wiijä. Kumpanenkana näistä ei taia tarkoin puhetääntä wastata, joka taitaisi tulla tällä tawalla kirjotetuksi: mejjän, najja, luwwa, wijjä. Waan koska kaksiäänikkeitä ai, ei, oi, ui – – – ja au, eu, iu, ou, j. n. e. kerran olemma tottuneet lukemaan kun aj, ej, oj, uj – – – aw, ew, iw, ow, j. n. e, niin miksi emme sanassa naia e. m. taia lukea ensimmäisiä kolme kirjainta nai kun naj, josta a:n päätteeksi saatua helposti tulee sana naia (najja). Kuinkas, jos sitä naija kirjottanet, erotat sanoa erisioissa, joihin se on saawa, e. m. jos sanot: tulee sille tytölle naija (l. na­i­ja) ja jos sanot en huoli naia (l. najja)? Toisia luoa, wieä, myöä j. n. e. mahan sitä ennemmin sillä tawalla kirjottaa, kun niitä meiän puheessa niin paraasta päästä äänelläänki. Myös saanet sanasta wuosi ennemmin wuoen kun wuuen, eli wuuwen, wuwwen, samalla tawalla kun sanasta paasi saat paaen. Toisissa tapauksissa olen kirjottanut wenehesen, tarpehesen, kankahasen (eli weneesen, tarpeesen, kankaasen) j. n. e. joita muut

kirjottanewat weneheseen, tarpeheseen, kankahaseen, (eli weneesehen, tarpeesehen, kankaasehen; weneeseen, tarpeeseen, kankaaseen). Näitä sano­ ja toisten samanlaatuisten kanssa rinnatellen näyttää kun e. m. wanhasta pääsanasta wenehi (nyt: weneh, wenet, wene) samassa siassa kun sanoista pursi, reki, kolmansi, tulewat purtehen, rekehen, kolmantehen tulisi wenehehen, joista sitte h on s:ksi muutettu, jotta sanotaan wenehesen eli wenesehen. Eikä, mitä minä olen luullut tajuawani, näillä seuwuin senlaisissa sanoissa molempia e:itä niin wenytetäkkänä, jotta kirjottaisit weneeseen, waan ainoastaan weneesen eli weneseen, h kummassaki e:tten wälille pantawa, jos niitä kaheksi tawueksi lewitetään.

Wielä olen kirjottanut sanowi, tulewi, ottawi, waikka muut kirjottoot sanoowi, tuleewi, ottaawi (eli sanoopi, tuleepi, ottaapi). En senlaisissakana sanoissa ole sitä wenyttämistä ääntäissä kuullut, jota kahella äänikkeellä perätysten osotettaisi. Tulewi, sanowi j. n. e. jo itsestään owat sanoista tulee, sanoo lewitetyt yhtä tawutta pitemmäksi; mitä niitä sitte enää pitäisi kahella äänikkeellä kirjottaa?

Liittösana -kaan (-kään) muutellaan monin tawoin. Toiset sanowat ja kirjottawat: ei kertaakaan, toiset: ei kertoakana ei kertaakahan, ei kertoakan, ei kertoana’. Yksi tuo nyt lienee, miten senlaista puolisanoa kirjottaisi, waan täyellisinnä näyttää se olleen -kana (-känä). Semmoisena luulen sen alusta alkain jotain seuruuta merkinneen, josta wieläki sanotaan perä kanaa s. o. yhtä seuruuta toinen toisensa jälestä ja kanssa (kanassa) s. o. seuruussa, kansa (kanasa) seuruu, joukko, yhteys. Puhetta myöten niillä tienoin, joista enimmät näitä runoja on koottu, olenki, kun muuten runossa sopii, parahasta päästä kirjottanut sen täyellisnä, e. m. Eipä kuu kumotakkana, Eikä päiwä paistakkana, joissa toinen taitaisi kirjottaa: kumotakkahan, paistakkahan. Luetaan myös paikoin: kun ei tuostakan totelle, eli En minä mitänä tieä, Elä koske konnanana j. n. e. Semmoisia sanoja kun metsä, katsoo, suitsi j. n. e. äännelläänki sillä tawalla Wenäjän Karjalassa, joista runot parahite owat saaut, eikä mehtä, kahtoo, suihti j. n. e. eli jollaan muulla tawalla.

Heiän äänelmästä olen taas toisissa poikennut, e. m. sanoja laulamahan, anneta-

han, kiwiksi, akkunaksi, laatia’, oikiassa, kautta, kosken, mustalla, matkassa, käsillensä (käsillehen) olen sillä tawalla kirjottanut, eikä laulamahek, annetahek, kiwikse, akkunakse, laatie’, oikiessa, kautti, kosen, mussalla, matassa, käsillehek, kuni niitä he ääntelewät.

Semmoisia sanoja, kun otto’oni, otto’os, otto’o, (otto’ohon, ottuohon), otto’ome, otto’ote, otto’ot, (otto’ohot, ottuohot); tulloni, tullos, tulko, tulkome, tulkote, tulkohot kuullaan niin äännettäwänki eli ottaoni, ottaos j. n. e., waan toisessa siassa näyttää sana olewan sanottaissa: ottakohon, ottakaame, ottakaate j. n. e. – Waan heitän nämät, ja sanon wielä muutaman sanan Suomen runosta.

Moni on pitäwä ei minänä työnä Suomen runoja laatia luullen joka tilassa, kun saapi sanoja 8:saan tawuehen asti yhteen sopimaan jo runonki saaneensa. Wai siinäkö se Wäinämöisen kuulusa mahti olisi! Elkääte päättäkö ennen asian tutkittua ja elkääte pitäkö työttömänä asiana, jossa waan yksi ainoa esiwanhemmistamme tuli oikein kuulusaksi. Yhtä wähä, kun mitkä 7 tähtiä tahansa olisiwat Otawa

taiwaalla, owat mitkä 8:tawuiset sananparret hywänsä kielessämme runoja. Jos wanha Wäinämöinen nyt tulisi ja kuulisi senlaisia runoja, kun owat:

"Mutt’ ei käynyt, eikä kyennyt,
Kourat kowat ja kompelot,
Ei tainnut tuohon taipua."

* * *

"Herätä herroingin luona,
Sowita hywä suosio."

* * *

taikka jos tämmöisiäki:

"Korkeus on sinun kotos,
Awaruus on asunmajas,
Itse kynsit kylmät meret,
Itse sauwoit sarkajaot."

* * *

Niin pelkään kyllä, jotta itse merien kyntäjä ja sarkajakojen sauoja miksi ei sanoisi:

"Heretkääte, heittäkääte
Paremmille laulajoille,
Taitawammille runoille,
Kaikki käypi karwoilleni,
Puhki korwani puhuwi,
Läpi pääni läylentäwi,
Wiepi wiikoksi iloni."

* * *

Tosiaan on Suomen Runossa samati kun muienki kielten omat waatimukset nouateltawat ja jos Runon teentä kuitenki Suomessa helpommasti käypi, niin kiittäkääme siitä kielen somaisuutta, waan elkääme sentähen näitä waatimuksia unohtako.

Waikka itse runotyössä kehno ja sentähen sihen harwoin puuttuwaki olen kuitenki aikaa myöten toisten tekoja lukeis­ sani ainaki ajatellut, mikä ollee syynä, että toinen niistä on kaunis, toinen korwille waikia kuulla. Perustusta miettiessä olen malttanut että eillisissä on seurattu Runon waatimuksia, jälkimmäisiä näitä wastoin laaittuna. Tässä waan puhumma niistä waatimuksista, jotka koskewat itse sanain sopimiseen, ei mitä ainetten kertomisesta eli muusta Runo­oppiin kuuluwasta olisi sanottawa.2222.

Lönnrot koki tärkeäksi selvittää runo-oppia ja ottaa tätä kautta kantaa muihin suomen kieltä ja kansanrunoja käsitteleviin kirjoituksiin, joita oli ilmestynyt eri sanomalehdissä. Erityisesti Lönnrotilla oli huoli oppineista runoilijoista, jotka "ovat paljo syrjäytyneet oikiasta runolaausta ja tarvitsisivat muistutettaa", kuten Lönnrot kirjoittaa C. N. Keckmanille huhtikuussa 1835. 1820- ja 30-luvulla katsottiin yleisesti, että lähinnä hengellisiin teoksiin perustuva suomen kirjakieli ei kyennyt toimimaan sellaisten kulttuuri-instituutioiden kuten kaunokirjallisuuden, tieteen tai lehdistön välineenä (Häkkinen 1994: 15). Lönnrot ja useat muut pyrkivät tietoisesti kehittämään ja modernisoimaan kirjakieltä. Kalevalan kielen onkin korostettu olleen ainutlaatuista Lönnrotin luomaa uutta kirjallista runokieltä (Kaukonen 1987: 131).
Näitä Runowaatimuksia yksitellen muistokseni kirjotettua, on siitä jo kaswanut aika tukku kirjotusta, josta nyt tahon ottaa, mitä tähän esipuheesen luulen sopiwan ja mahtuwan. Jos ne ei ollekkana jokaista mieleen, niin muistakaame että eripaikoilla saattaa olla eriwaatimuksensa Runossaki, waan minä olen seurannut, mitä täällä ja rajan yli Wenäjän puolella Runossa waaitaan. Elkään waan kukaan luulko minun tätä seuraawata kellenkänä opiksi kir-

jottawan. Se ei ole mielessäni, eikä runoja opilla tehäkkänä, ettei luonto niitä saattaisi paremmin. "Luonto laulajan tekewi, Itse into ilmottawi, Runojallen rohkialle, Mitä lauluhun latowi." Hywä jos waan saisin osotetuksi minkälaisia runoja meiän puolella hywinä pietään.2323.

Lönnrot viittaa kansanrunon syntymiseen luonnostaan, ilman runon varsinaista tekemistä ja ajattelemista erotuksena oppineiden runoihin, jotka syntyvät tietoisesti tekemällä. Ajatus toistui myös Kantelettaren alkulauseessa (1840), jossa Lönnrot linjasi keskeisen eron kansanrunon ja taiderunon välillä: tunteet ja järjen. Määrittelemällä kansanrunouden luonnonrunoudeksi Lönnrot yhdistyi käsitteellisesti J. G. HerderinJohann Gottlieb Herder (1744–1803) valistusajan saksalainen filosofi, kirjailija ja teologi. Hän oli myös vaikutusvaltainen kulttuuriteoreetikko ja -kriitikko sekä kansanrunouden julkaisija. aloittamaan perinteeseen, joka oli edelleen ajankohtainen myös Saksassa 1800-luvulla mm. Grimmin veljesten ajatuksissa (Anttonen 2014: 75). Siinä kansanrunoutta tarkastellaan kollektiivisen mielikuvituksen luonnollisena ilmauksena, joka määrittelee kansallista yhteisöllistä identiteettiä ja näyttäytyy vastakohtana modernille yksilölliselle identiteetille (Saarelainen 2016: 116). Suomessa esimerkiksi Robert Tengström tulkitsi Kalevalaa juuri tähän tapaan (Karkama 2008: 148–149; ks. myös Karkama 2001: 275).

Ennen muita tulisi nyt selwitettäwäksi mitä pitkällä eli lyhyellä tawutten arwolla ymmärrämme. Itsekukin malttaa helposti, että a on pitempi jos sanomme waara, kun wara; i pitempi sanassa siima kun sima; o pitempi sanoessa meni taloon kun möi talon; ä pitempi jos sanomma näitkö emäntää kun näkikö emäntä. Niitä tawuita, joissa äänike sillä lailla on pitempi, nimitämmä pitkäarwosiksi, jota myöten sanoissa waara, siima, ensimmäinen tawut on pitkäarwonen, sanassa taloon toinen ja sanassa emäntää kolmas. Samati on missä tahansa sanassa tawut, jota nyt on tapana kahella äänikkeellä perätysten kirjottaa, paitsi jos jälkimmäinen ollee i, pitkäarwonen e. m. 1:nen sanoissa maata, pöytä, auttawa, riennä, joutawa, 2:nen sanoissa lupaawa, rekeen, kurieri, rukiita, sanoo, 3:as sanoissa sotikaa, sanokoon, käwelee, käsiään, 4:jäs sanoissa käwelemään, hajotetaan j. n. e.

Mutta ilmanki kahta äänikettä maltamma, että ensitawut sanassa sakko on pitempi kun sanassa sako; samati sanoissa: matto, mato; mutta, muta; kyllä, kylä j. n. e. 2:nen tawut sanoissa sakossa, sopalla, pitempi kun sakosa, sopala; samati sanoissa ranta, welka, pirta, koski 1:nen, sanoissa emäntä, alotti, lepistö, kowempi, kätensä 2:nen, Amerikka, lihawaksi, warawampi j. n. e. 3:mas tawut lyhyitä pitemmät. Näitä tawuita nimitämmä pitkäsiasiksi, sillä niissä ääniket ei itsestänsä pitkä on waan pitkä nykysessä siassaan. Pitkäsianen on siis se tawut, jossa yhtä äänikettä seuraa wähintäin kaksi äännettäwätä eli i yhen äänikkeen kera, e. m. 1:nen sanoissa wanha, selkä, wirka, tukka, paita, walta, 2:nen sanoissa wäestö, wetäisi, kurikka, nawetta, olento, kumarsi, 3:as sanoissa opetella, tapaelma, wetäwäinen, lewititkö j. n. e. Samalla tawalla erityisten sanain yhteen saaessa e. m. jos weät, olin minä, joissa o sanassa jos, i sanassa olin owat pitkäsiasiksi luettawat. Wasta tahomma siitäki puhua, miten moniahat pitkäsiasista tawuista taitaan lyhyiksi käyteltää.

Lyhytarwosiksi nimitämmä kaikkia tawuita, jotka eillistä mukaan eiwät ole pitkä-

arwosia, eikä pitkäsiasia, e. m. kala, matala, murehia, hewosiasi, wetelemiäni, jotka owat sanoja waan lyhytarwosilla tawuilla.

Nyt ennen kun taiamma tutkia mitkä pitkäsiasista tawuista taitaan runossa lyhyiksi luettaa, tulee peräti toinen asia katseltawaksi, nimittäin tawutten korko. Ääntäissä korotamme muutamia tawuita sanassa, toisia emme korota. Jos seuraawaisissa sanoissa merkitsemmä korotetuita tawuita, niin owat näin: sána, málttawà, héwosélla, wételem´ällä, k´äyskentélew´äinen, pólttelewáinen j. n. e.

Jokaisessa sanassa korotetaan ensitawut ja usiammissa kolmas, wiies j. n. e. eli joka toinen tawut alusta alkain, joka kuitenkana ei kaikissa ole tapaus, koska muutamissa 4:jäs, 6:es j. n. e. korotetaan. Waan lienee korottamisella wähän eripaikoissa erotustaki, sillä waikia on muuten ymmärtää, kuinka moniahat niin jäykästi asiata wastoin päättäisiwät aina waan 1:sen, 3:nen ja 5:nen tulewan korotetuksi, waikka niin korwin kuultawasti wähintäi meiän Suomessa monessa sanassa 1:stä, 4:ttä ja 6:tta korotetaan, e. m. sanassa árwelewáisemmásti,

jota jos korottaisit árweléwaisémmasti tulisi se pian tuntemattomaksi. Olen myös luullut malttaneeni, korotuksen liiatenki ensitawuissa Turun ja Hämeenki Suomessa olewan paljo teräwämmän kun meiän, e. m. koska me sanoisimma: "páljokò siítä sáit héwosésta", sanowat he kun ikäs hakaten: "pálko (palk) siít héwosest sáit", eli meillä: "mónellénko miéhellén t´ästä ty´ötä ólisi", heillä: "mónelko miéhel t´äst ty´öt ols", meillä: "páremmàn emänn`än tálo h´änestä sái", siellä: "páremán émänän tálo h´änest sái".

*Kappaleessa käytetty erikoismerkkejä, ks. kuvaJonka äsken heitimmä puheen pitkäsiasista tawuista, taiamma nyt uuelleen tutkinnon alaseksi ottaa: korotetuissa tawuissa pietään pitkäsiasia pitkäarwosten werosna e. m. ihmisellä, sallittawainen, joita jos pitkiä merkitsemmä wetämällä ­, lyhyitä wempelellä ˘, tulisi merkittäwäksi īhmĭsēll˘ä, sāllittăwāinĕn. Korottaomassa tawuessa owat pitkäsiaset lyhyen jälessä pitkät, e. m. ĕm̄äntä, ĕrŏtĕtūksĭ, ĭs̄äntĭ̄äns˘ä, pitkän jälestä epäarwoset s. o. pitkiksi eli lyhyiksi luettawat e. m. sōitōllă eli sōitŏllă, sōrrāntă eli

sōrrăntă, wărăwāmmāllă eli wărăwāmmăllă j. n. e.

Ja nyt äsken nähtyämme mitä pitkällä, mitä lyhyellä tawut-arwolla ymmärrämme, taiamma antauta katselemaan, kuinka erityiset sanat näien arwoinsa wuoksi owat montaki laatua ja nimitellä niitä, kun seuraa, nelitawuisia jonkun otuksen lailla ja’aten eli werraten päähän, niskaan, selkään ja häntään, niin että 1:nen tawut werrataan pääksi, 2:nen niskaksi, 3:mas seläksi ja 4:jäs hännäksi.

Ykstawuisia.

Lyhyt – jo, se, ne, ka, en, et, jos, nyt, ku, mi, ken j. n. e.
Pitkä – maa, tie, pää, suo, sai, syyt, toit, mie, j. n. e.

Kakstawuisia.

Kakslyhyt – sana, kylä, meni, otit, kalan, wähä, wene.
Lyhytpitkä – wetää, tulee, weneen, sanoo, pataa, taloon.
Pitkälyhyt – suoli, maata, ranta, toimi, kyllä, äyräs.
Kakspitkä – kantaa, luottaa, kirween, pirttiin, altaan.

Kolmitawuisia.

Kolmilyhyt – matala, wesiä, käweli, ihana, minua, ahawa.
Alkupitkä – kantele, rintawa, polttanut, kultana.
Keskipitkä – weneellä, lupaawa, sanoilla, käteensä.
Loppupitkä – wetäköön, sanokaa, käsiään, menemään.
Alkulyhyt – mureessaan, lupaawaa, weneisiin, tapaamaa.
Keskilyhyt – kantakoon, auttakaa, werkkojaan, rantamaa.
Loppulyhyt – keihäällä, ottoote, hakkaawa, seipäättä.
Kolmipitkä – kirweessään, keträäwää, nakkaamaan, leikkuullaan.

Nelitawuisia.

Nelilyhyt – wetelete, tulewana, wenosia, käwelewä, ihoawa.
Päisewä – polttelewa, kantawana, poikinesi, heinäaho.
Niskawa – lupaawana, weneitäni, erotteli, murheessani.
Selkäwä – tulewaksi, matalalla, sopineeksi, wesimatka.
Häntäwä – lewitetään, menewään, elelewää, petäjäsuo.
Etewä – kirweitäsi, tarpeessasi, hakkaawana, seiwäspino.
Keskewä – mureessamme, lupaawalla, wakuuttansa, sanottiinpa.
Takawa – menemällään, sanomaankaan, warotelkaa, tulewakseen.
Äärewä – käyttelemään, matkaelee, kantelemaa, kirwehiään.
Nousewa – weneelläkään, lupaawanaan, keräilewää, potakkamaa.
Laskewa – waiwasella, auttakaate, werkkojansa, kartanoonsa.
Lyhytpää – lupaamallaan, wenettäänkään, keräilmissään.
Lyhytniska – akkunaakaan, laulaessaan, matkaelkaa, keträelmää.
Lyhytselkä – hakkaawinaan, kirweensäkään, muistelmiaan.
Lyhythäntä – leikkaamalla, keihäälläänki, luonnokkaampi.
Nelipitkä – arwaamallaan, suuruuttaankaan, seiwästelmään.

Wiisi­ ja usiampitawuisia eilliseen emme pannekkana, sillä niistä waan suotta olisi erityönsä, koska niitä ainaki sopii korkoja myöten jaella kahteen eli usiampaan osaan, jotka sitte käytetään kaks­ eli kolmitawuisten mukaan. Jopa nelitawuisiaki sillä tawalla saattais kahtia panna.

Otetaanpas nyt työksi katsella, miten näitä sanoja taitaan runoon suunnitella; jos lienee yksi millä tawalla niitä siihen pannet. Waan sitä ennen täytyy saaha runon osista ja niihin koskewista selwä.

Runo laulussa jakaupi tawallisesti wiiteenki osaan e. m. Hywin soitti hauin hammas, josta kolme eillimmäistä sanaa tekewät itsekukin yhen osan ja 4:jäs halkastuna 4:nen ja 5:nen; | Hywin | soitti | hauin | ham­ | mas | . Paremmaksi näyttää kuitenki waan 4:jään osaan runoa lukea ja niin owat entisetki runo­opin kirjottajat tehneet. Muutamissa paikossa, joilla on erinuottinsa runoilla, se niin laulaessaki jakaupi ja lukemalla saapi se ainaki 4:osaseksi. Sitä wastoin runoa taas paikoin lauletaan 6:teenki osaan e. m. |Käkö­|nen| ku­|kahte­| le­|wi |, ettei sitä warsin sowikkana laulua myöten ositella. Kuin sanoimmaki, ositamma runoa 4:ksi ja senlaisia on runossa: sana wieä, toinen tuoa, joka erityinen sana yksi, waan runossa: sano lieto Lemminkäinen, tekewät kaksi eillimäistä sanaa kumpanenki yhen ja jälkimmäinen yksin 2 osaa. Runossa: itki impyen hiwukset, tekee 1:nen sana yhen, 2:nen ja 3:mas yhteensä 3 osaa, ja runossa: en tunne tätä tupoa, ei tee yksikään erityinen sana

täyttä osaa, waan osat saahaan murtamalla toisesta sanasta toisen täytteeksi, niin että 1:nen on en tun-, 2:nen ne tä-, 3:mas tä tu-, 4:jäs poa.

Koska näistä osista wielä itsekustaki on enemmänki puhetta, niin olisi ehkä hyöwyksi niille myös itsekullenki saaha omat nimensä, sillä paha on nimetöntä mainita. Semme saammeki ja helposti jos samati kun nelitawuisissa sanoissa eritawuita, tässä eriosia nimitämmä 1:stä pääksi, 2:sta niskaksi: 3:tta seläksi, 4:ttä hännäksi. Sitä myöten on seuraawissa runoissa:

Pää Niska Selkä Häntä
Yöllä synty Wäinä­ möinen,
Päiwäl­ lä me­ ni pa­ jahan;
Tako­ a ta­ putte­ lewi,
Lyöä lynnä­ hytte lewi,
Tako olki­ sen o­ rihin,
Herne­ warti­ sen he­ wosen.

Murtamisesta mainitsimma jo äskenki ja saamma nyt parem­ min selwittää, mitä sillä ymmärrämmä. – Joka runon osa on kaksitawuinen (kolmetawuisista wasta), eillisen niistä nimitämme iskuksi, jälkimmäisen laskuksi. Jos nyt missä osassa tahansa sana loppuu iskussa

ja lasku alottaa toisen, niin sanomma sitä osaa murretuksi ja senlaista sanain yhteensaamista murroksi. Sitä myöten on runossa

1. Ompi saarel­ la si­ oa
2. Jos we­ ät sa­ an we­ nettä
3. Tuhat purtta puuja­ elet

1:sessä selkä, 2:sessa pää, niska ja selkä murretut, waan 3:mas on murroton.

Parahimmat runojat pitäwät senlaista murrelmata niin kauniina runossa, että wähintäki kaksi kolmesta tawataan murrettuna; sitä wastoin on murroton runo, jossa korko ja isku sopiwat yhteen tawuehen, wähemmin kaunis, lyhyttawuisissa tuskin sallittawakaan. Murrelmassa katsotaan kuitenki ettei tawutten arwoa niin sorreta, että yhessä osassa iskuun tulisi lyhyt, laskuun pitkä tawut. Molemmat lyhyenä kelpaawat kyllä. Nähään sitä wälistä murrelman somuuen tähen kyllä niinki runoa laaituksi, että isku on lyhyt ja lasku pitkä, päässä eli niskassa, ja se ei haittaakkana, jos se waan harwoin tapahtuu liiatenki jos lasku ei ole arwostaan waan siassaan pitkä. Esimerkkiä näihin saisimma kyllä mistä tahansa runoista. En ole iso iältä on kaunis runo näin 3:ssa osassa murrettuna, waan jos sanoisit yhellä

murroksella: en iältä iso ole, niin tulisi se kelpaamattomaksi; samati jo kumu kujasta kuulu kaunis, kujasta jo kumu kuulu kehno; jo minua noiat noitu ja jo noiat minua noitu somaat, jopa mua noiat noitu kehnompi. Wene näky, weli tuli olisi peräti kelpaamaton, sillä siinä on joka osan iskussa lyhyet tawuet ja runo murroton; toisella kannalla on runo ei weä wäheäkänä eli emeä eriwenehen, sillä waikka lyhyttawuisilla iskuilla neki, owat ne murretut. Murrosta, kun sanoinki, on niin kaunistawana pietty, että sitä toisinaan rakastetaan, jos kohta sen kautta isku tulee lyhyeksiki ja lasku pitkäksi e. m. jo päiwänä kolmantena sanotaan ennemmin kun päiwänä jo kolmantena, eli päiwänäpä kolmantena; suot kylwi, kanerwat kaswo, ei ollut isoni syytä, ennemmin kun kylwi suot, kanerwat kaswo, isoni ei ollut syytä, waikka jälkimmäisellä tawalla osat arwonsa wuoksi olisiwatki paremmat. Mitä siis pitäis ajatteleman niistä, jotka waan kiittäwät hywiksi senlaisia murrottomia runoja kun e. m. waka wanha Wäinämöinen, otti soiton sormillensa, ja wielä senlaisiaki (peräti kelpaamattomia) kun panee aitaa kaiken päiwän.

Seuraawa osotelma *)Ks. taulu I esipuheen lopussa näyttää, miten erilaatusia sanoja taitaan runoon sowittaa. Usiampi­ kun nelitawuisia sihen emme weäkkänä, sillä, kun jo wirkomma, ne korkoja myöten kahteen eli usiampaan osaan jaettuna käytetään, kun olisi joka osa erisanana. Emmekä myös ole pitkäsiasia waan pitkäarwosia tawuita tähän esimerkiksi walinneet, sillä se runolle ei olisi pahaksi, jos pitkäsiasiaki pitkäarwosten mukaan käytettäisi, paitsi mitä näien lewittämisestä puhutaan, joka pitkäsiasissa ei woi tapahtua. Merkeillä 1, *, † ja 0 osottaisimma, ensimmäisellä, että sana siinä siassa on somas; toisella että sana niinki, jos harwemmin, käytetään; kolmannella että sana sillä paikalla, jos muutamilta niin käytettynäki, on sopimaton, ja neljännellä, että sana niin ei taia eli piä käytettää. I. II. III. IW. merkitsewät runon osia, päätä, niskaa, selkää ja häntää. Lewittämäksi mainitsemma sitä, koska yhessä pitkäarwosessa tawuessa molemmat äänikkeet siltään eli toisen muuttamalla tehään eritawueksi. Sillä tawalla saahaan sanoista: rantaa, lupaawa, arwelee, weneellä, päiwää, sanat rantoa lupoawa arwelewi (arwelepi), wenehellä, päiweä.

Lewitettynä sana käytetään niin monitawuisena kun se siltä saapi e. m. tulewi lewitetty sanasta tulee kolmilyhyenä, lupoawata sanasta lupaawaa wiisilyhyenä j. n. e. Päätawut lewitetään aiwan harwassa, waan sitä useimmin lewitetään muut tawuet runojoilta estämiseksi ettei laskut tulisi pitkäksi.

Jos nyt tahomma tarkemmin runoja tutkia, joissa kukin osa on pitkälyhyt taikka kakslyhyt (lyhytpitkistä ja kakspitkistä osista wasta puhetta); niin näämmä niitä seuraawan osotelman mukaan saawan 16. erilaatua, joille myös helposti, jos pitkä­ lyhyitä osia pitkänä, kakslyhyitä lyhyenä piämmä, saamma seuraawat erityiset nimityksensä *)Ks. taulu II esipuheen lopussa.

Wieläpä niitä on senkilaisia runoja, joissa ensimmäinen eli (ehkä harwoin ja kehnosti) molemmat ensimmäiset osat owat kakspitkiä eli lyhytpitkiä e. m. Jäi neiet syliämättä, En tieä Ahin kotia, Jo tunsi tuhon tulewan, (Raukka jo rannalta huusi ja Wesiä wuoattelemma kehnoja). Niillä emme kuitenkana ole tahtoneet eillistä runolu-

kua enentää, koska ne, jos sallit­ tawatki, taitaan pitkinä osina pitää.

Waan tutkitaanpa nyt waan näitä 16:taki runolaatua; kuinka monella sowulla eikö niihin ole sanoja saatu. Emme nyt kehtaa lyhyistä yksitawuisista, emmekä usiampi­ kun kuusitawuisista puhuakkana, waan ainoastaan pitkistä ykstawuisista ja siitä aina kuusitawuisihin. Lyhyet ykstawuiset taitaan (paitsi runon alussa, jossa ne ajawat pitkän asian) yhistettää eilliseen sanaan, joka siitä tulee yhtä tawutta pitemmäksi, e. m. runossa: Mie ja sie ja hän ja muutki taitaan mie ja luettaa pitkälyhyeksi; samati sie ja, hän ja. Sillä tawalla muuttuu runo, siltään seitsensananen, waan nelisanaseksi. Runossa: Sano mennehen jo miehet, Laulanen ma, taitanen ma luetaan eillisessä sanat mennehen jo kun olisiwat yksi laskewa ja jälkimmäisessä laulanen ma, taitanen ma, kumpasetki laskewaksi sanaksi. Niin luemma myös pitkiä ykstawuisia laskussa yhteen eillisen kanssa e.m. runossa: ei saa maata matkamiesi, ei saa kun kakspitkä sana.

Seitsen­ ja usiampitawuiset sanat, kielessämmeki harwat, runoa eiwät warsin kaunista,

waan jos niitä sihen jollon otettaisi, taitaan ne korkoja myöten jaettaa usiampaan osaan ja joka osa piettää erisanan werosna.

Niin meiän nyt ei tarwitsekkana tutkia muita kun kaksi­, kolmi­ ja nelisanasia runoja, waan ompi niitäki 25:llä erilaaul­ la runoon rakettu. Jos olisimma eritellen kaikkia ykstawuisia lukeneet, niin olis näitä runolaatuja tullut 46. ja kaheksatawuisista saisi yksi päälliseksi. Otamma nyt e. m. nelipitkän runon erilaatusia sanarakennuksia katseltawaksi.

Nelisanasia.

1. Wielä kerran kellot soisi.
2. Tuo wenettä Tuonen tytti.
3. Sen tytöt kaluksi katso.
4. Jos weät saan wenettä.
5. Mistä sie sisälle pääsit.
6. Monta maassa, maa monessa.
7. Sillä mies meret waelsi.
8. Suo järähti, maa tärähti.

Kolmisanasia.

9. Otti soiton sormillensa.
10. Monta maalimassa muuta.
11. Lemminkäinen lieto poika.
12 Joutu Tuonelan joelle.
13. Syöjätär wesillä souti.
14. Wäinölän wenet wäsähty.
15. Jos wähän walehtelinki.
16. Sai sanalliseksi neiti.
17. Tuuli puut hawuttomaksi.
18. Tuo olutta tuoppisella.
19. Ei murettakaan minusta.
20. Lustuloissa mies lujempi.

Kaksisanasia.

21. Kaupunnissa kaswatettu.
22. Waiwanen walittamassa.
23. Toiwotelkohot toella.
24. Tullut tuntemattomaksi.
25. Muistutellessamme muita.

Jos näisstä 10, 16 ja 25 kyllä ei olekkana hywiä runoja, waan muutettawat jotta kuuluwat 9:nen, 15:nen ja 24:nen mukaan: Monta muuta maalimassa, Sai neiti sanalliseksi, Muita muistutellessamme, niin jääpi nelipitkiä runoja kuitenki 22 lu’ulta jälelle. Lyhytpäitä, lyhytniska­ j. n. e. runoja löytyy seuraawan Osotelman mukaan *)Ks. taulu III esipuheen lopussa, jossa merkeillä 1. *. †. 0. on sama ymmärrys kun niillä oli ennenki.

Ei nyt haittaisikana tähän esimerkkiä hankkia niin hywistä, kun kehnommista ja kelpaamattomista runoista joka erityisessä laaussa, waan kauan jo ilmanki tässä esipuheessa wiiwyttyäni täytyy se tällä kerralla heittää. Kellä korwat, saaneehan ne itsekkin jos näistä Kalewalanki runoista, sillä näissäkään ei kaikki ole hywiä ja kauniita.

Mitä nyt muuta olisi runo­opista sanottawata, sen heitän nyt ja ken tiesi jos iätikki. Harwassa taitaa olla, jollen tämäkään nyt runosta kerrottu olisi mielenmyötäinen, sillä suuri osa tässä ei parempata tunne, kun sortaa ja wääntää suomalaisia sanoja muien kielten mukaan runoissa ja lauluissa. Jos Wäinämöisen "nuorisossa nousewassa, kansassa ylenewässä" lienee sama tunti ja sama mieli, niin antakoot anteeksi, jos olen toisin ajatellut; muilta minä en juuri anokkana, sillä mitä heiltä olisi uotettawa nähään ilman muita niistä kauniista kirjotuksista, joita siellä täällä Turun Wiikko­SanomainTurun Wiikko-Sanomat oli Reinhold von Beckerin perustama, Turussa vuosina 1820−1827 ja 1829−1831 ilmestynyt sanomalehti. kirjottajia wastaan luemma 1820 wuoen MnemosynessäMnemosyne oli Turussa vuosina 1819–1823 ilmestynyt ruotsinkielinen aikakauslehti..2424.

Lönnrot uskoo, että hänen käsityksensä kansanrunojen runousopista ei tule miellyttämään kaikkia lukijoita. Hän viittaa myös Reinhold von Beckeriä kritisoineisiin kirjoituksiin Mnemosyne-lehdessä vuoden 1820 aikana. Von Becker oli puolustanut itämurteiden mukaanottoa suomen kirjakieleen ja esittänyt länsimurteiden olevan merenrannan mukanaan tuomien kielikontaktien turmelemaa (Esim. Turun Wiikko-Sanomat 2/1820; ks. myös Lauerma 2004: 145). Von Beckerin kirjoitukset käynnistivät ns. murteiden taistelun, jossa puolustettiin ja vastustettiin itämurteiden käyttöä uudistuvassa kirjakielessä. Lönnrot oli von Beckerin tavoin itämurteiden ihailija ja kannatti eri murteita yhdistelevää ääntämistä ja ortografiaa; tätä ajatusta hän myös toteutti kansanrunojulkaisuissaan vaikuttaen merkittävästi kirjasuomen vakiintumiseen nykyiseen moderniin asuun (Lauerma 2004: 155−157).

Taitaisi wielä olla paljoltaki puhetta runosta jos aika ja tila myöistäisi, waan eiwätpä myöistä. Ilman muita täytyy heittää mitä o-

lisi sanottawata kolmitawuisista runo­osista, sillä tähän asti olemma waan kaksitawuisista puhuneet. Kolmitawuisia osia pannaan wälistä kylläki kaunihisti runon alkuun ja niskaanki, harwoin selkään, waan millä eholla, se nyt heittäypi puhumatta. Mitä runon alkumyötäisyyestä (allitteratio) tawallisesti opetetaan, on minusta kyllä kehnosti toimitettu. Alkumyötäisyyttä ei sillä hywäsesti saaha, että kaksi sanaa runossa yhellä äännettäwällä aletaan, äänike olla mikä tahansa. Näyttää kun waaittaisi sihen kokonaisen alkutawuen kahessa sanassa olla yhtäläisen. Mutta jos niinki ei, walikoiaan niitä sillä tawalla, että jos toisen alkutawuessa olle a, toisehen tullee a eli o; jos toisessa e, toisehen i eli ä; jos toisessa o, toisehen a, u eli ö; jos toisessa u, toisehen o, y, j. n. e., joihin kyllä kansan, harwoin muien laatimissa, runoissa, saahaan esimerkkiä.

Suomen runoista lienee jo ennenki kirjotettu, miten niitä kaiketikki on kahta erilajia, tarina- ja loihtorunoja. Lienee myös jossai nimitetty, kuinka loihtorunotki alusta eiwät olleet kun tarinarunoja, joita sitte asiata mukaan ruwettiin toiseksi kääntämään. Nämät tässä kirjassa runot parahasta päästä owat tarinarunoja. Mitä minulta niissä on päälu’uksi arwattu,

ei sen wuoksi wanhanaikaisten asiain tutkinnassa ole paremmin toenlainen, kun mitä toisin kuuluwissakin on. Kumpiaki on yksiltä paikoilta ja yhtä wanhana saatu. Muutamia yksiä runoja olen niin monelta laulajalta ja niin moneen eri laatuun saanut, että kylläkin on ollut epäilemistä, jos mikä niistä olisi päälu’uksi paras. Toisissa runoissa on taas ollut esteenä, etten ole niitä, jos yheltä eikä siltään täyelliseen saanut.2525.

Lönnrot puolustaa toimitustyötään koskevia valintoja vedoten siihen, että laulajat ovat laulaneet samaa runoa monin eri tavoin ja usein epätäydellisenä.

On kumpiaki, jotka pitäwät meiän wanhoja runoja isossaki arwossa ja jotka niillen ei anna pientäkänä. Minä niitä en soisi sorrettawan, jos ei yksipuolisesti ylen suurinakaan piettäwän. Ei niistä suinkaan ole Greekalaisten ja Ruomalaisten rinnalle, waan hywä jos ees näyttäwät, etteiwät esiwanhempamme mielellisissäkään yrityksissä olleet älyttömät – ja sen he kuitenki näyttänewät.2626.

Lönnrot vähättelee Kalevalan kokoonpanoa antiikin eeposten rinnalla. Kuitenkin esimerkiksi kirjeessään Henrik Cajanderille vuonna 1833 Lönnrot ilmoittaa keränneensä niin paljon runoja, että ne tulevat vastaamaan puolta Homerosta. Kirje 3.12.1833.

Tämä työ minulle ei ole ollut rasittawa eikä suuria kulukkeitakaan waatiwa, jotta niistä mitänä erittäin olisi mainittawa. Mitä mielisuosiolla ei pakolla, laaitaan, on ainaki hupaseksi luettawa ja mielisuosiolla, kenenkään toisen waatimatta, olen näitä keräillyt ja yhteen sowitellut. Yhät työn huwituksena on seki ollut, että olen hawannut yritykseni monelle muullen-

ki otolliseksi. Heiän kehottawasta ja ystäwällisestä kohtaamisesta on minun syy paljoki heitä kiittää.2727.

Lönnrot korostaa, ettei runojen toimitustyö ole ollut aikaa vievää tai raskasta. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, miten Lönnrot puhuu Kalevala-työskentelystä yksityisissä kirjeissään (esim. 24.2.1835 ja 6.2.1835: "Paljo niistä runoista on työtä ollut, enkä sitä surisi, kun olisivat nyt viimmenkänä kelpaavaiset"). Lönnrot ei myöskään toiminut yksin, vaan sai taloudellista apua ja muuta tukea sekä SKS:lta että ystäviltään.

Peräti toisin on sen asian kanta, josta monella muulla on töissään apu, nimittäin toiwo kauniiksi ja walmiiksi työnsä saaha. Tämä toiwo minussa on peräti puuttunut. Ainaki epäilewä jaksannostani mitään kelpaawata toimittaa, on tässä työssä toisinaan siksiki epäillys kaswanut, jotta eräät kerrat juuri olen ollut kaikki tukkunaan tuleen nakata, koska en ole woimiani uskonut niitä mielenmyötäsesti toimittaa, enkä taas ole sopiwaksi luullut itsiäni omalla työllä ja waiwalla tutkinnon alaseksikaan keskosesta työstä saattaa. Menkäät nyt kuitenki Kalewalan runot jos wähemminki walmisna, ettei wieläki ajan käsissäni wiiwyttyä tuli teistä tekisi walmiimpata!2828.

Lönnrot toistaa esipuheen alussa esittämänsä ajatuksen: hän pitää nyt julkaistua teosta keskeneräisenä. Uuden Kalevalan julkaisun jälkeen Vanha Kalevala jäikin unohduksiin pitkäksi aikaa (Honko 1999: viii). Teoksesta otettiin näköispainos vuonna 1930 ja uudestaan se julkaistiin vasta 1990-luvulla ensin Lönnrotin valituissa teoksissa sekä itsenäisenä niteenä vuonna 1999. Vanhan Kalevalan esipuheen lopetuksen voi lukea myös Lönnrotin tietoisena valintana siirtää lukijoiden huomio itse runoihin, ja itse asiassa, runojen vakiintumattomaan muotoon. Näin Lönnrot antaa viimeisinä sanoinaan ymmärtää, että eepoksen hajanaisuus ja vaillinainen lopputulos onkin pohjimmiltaan peräisin laulettujen runojen sekavuudesta.

Kajanissa 28 Helmikuuta 1835.

Elias Lönnrot.2929.

Lönnrot on allekirjoittanut esipuheen koko nimellä. Myöhemmin, Uuden Kalevalan esipuheeseen Lönnrot merkitsi vain nimikirjaimet.

Taulu I

Taulu II

Taulu III