Seitsemäs runo

Wäinämöinen uipi useampia päiviä aavalla merellä; kokko tapa'aa hänen ja vielä hyvillä mielin siitä, että Wäinämöinen kaskessansa oli koivun häntä varten kasvamaan jättänyt, ottaa hänen selkäänsä ja kantaa Pohjolan rannalle, josta Pohjolan emäntä saattaa hänen kotiinsa ja kohtelee hyvästi 1-274. Wäinämöinen kuitenki ikävöipi omille maillensa ja Pohjolan emäntä lupa'aa ei ainoastansa laittaa hänen sinne, vaan antaa tyttärensäki hänelle puolisoksi, jos takoisi sammon Pohjolaan 275-322. Wäinämöinen lupa'aa kotiin päästyänsä lähettää seppo Ilmarisen sampoa takomaan, ja saapi Pohjolan emännältä reen sekä hevoisen kotimaille lähteäksensä 323-368.
Kalevalan 1849 ensimmäinen painos
Transkriptio
Kommentaarit ja käsikirjoitus

Seitsemäs Runo.

Vaka(Väinämöisen epiteettinä) oikeamielinen, luja, vakava vanha WäinämöinenVäinämöinen : tietäjä, runonlaulaja, Kalevalan keskushahmo Katso lisääVäinä : leveä, syvä, tyynesti virtaava joki (Turunen 1979).

Väinämöiseen liittyviä jumala-käsityksiä: hämäläisten jumala (Mikael Agricolan jumalluettelo), suomalainen Orfeus (Porthan), loitsija, ilman, veden ja tuulen jumala, kanteleen luoja (Ganander), veden jumala (Setälä, Krohn).

Väinämöinen historiallisena sankarina (Lönnrot, Gottlund, Ahlqvist, K. Krohn). Väinämöinen myyttisenä tietäjä-samaanina, laulajana ja loitsijana (Haavio). (Turunen 1979: 395−397.)

Elias Lönnrot itse piti aluksi Väinämöistä myyttisenä sankarina, mutta Uuden Kalevalan esipuheessa hän kallistui historialliseen tulkintaan ja esitti Kalevalan ja Pohjolan heimojen olleen alun perin suomalaisia heimoja. Ks. lisää Väinämöisestä: Siikala 1999, 2012.

Uipi aavoja syviä,
Kulki kuusisna hakonahako : maassa lahonnut tai vedessä likoava puu,
Petäjäisnä pehkiönäpehkiö : lahopuu
Kuusi päiveä kesäistä,
Kuusi yötä järkiähänjärkiään : perätysten, jäljekkäin, yhtäjaksoisesti;
Eessänsä vesi vetelä,
Takanansa taivas selvä.

Uip' on vielä yötä kaksi,
10. Kaksi päiveä pisintä;
Niin yönä yheksäntenä,
Kaheksannen päivän päästä
Toki tuskaksi tulevi,
Painuvipainua : muuttua, tulla joksikin pakolliseksipakollinen : pakottava, tuskainen,
Kun ei ole kynttä varpahissa
Eikä sormissa niveltä.

Siinä vanha Wäinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkkivirkkiä : puhua, sanoa, kertoa:
"Voi minä poloinenonneton, raukka poika,
20. Voi poika polon alainen!
Kun läksin omilta mailta,
Elo-mailta entisiltä
Iäkseni ilman alle,
Kuuksi päiväksiikiajoiksi kululleliikkeelle, vaellukselle,
Tuulen tuuiteltavaksi,
Aaltojen ajeltavaksi
Näillä väljillä vesillä,
Ulapoilla aukeilla;
Vilu on täällä ollakseni,
30. Vaivaikävä olo, tuska, tukaluus, raskas työ värjätelläksenivärjätellä : värjötellä, väristä vilusta,
Aina aalloissa asua,
Veen selällä seurustella."

"Enkä tuota tieäkänä,
Miten olla, kuin eleä,
Tällä inhalla iälläinha ikä : paha ajanjakso, paha aikakausi Katso lisääInha 'paha, huono, ikävä'.

Ikä 'aika, ajanjakso'. Vrt. sanan yleismerkitys Kalevalassa: elinaika (1:139−140). (Turunen 1979.)
,

Katovalla kannikallakatova kannikka : katoava loppuaika, ajan loppu Katso lisääKatova 'katoava'.

Kannikka '(metaforisesti) ajan loppupuoli, loppuaika'. Vrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: kanta, syrjä, reuna (4:28, 8:28, 41:110) (ks. Turunen 1979).
:

Tuulehenko teen tupani,
Vetehenkö pirtin veistän?"

"Teen mä tuulehen tupani,
40. Ei ole tuulessa tukea,
Veistän pirttini vetehen,
Vesi viepi veistokseni."

Lenti lintunen LapistaLappi : rajaseutu, pohjoisessa sijaitseva laaja maa Katso lisääSanan alkuperästä ja alkuperäisestä merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Lyydissä lap merkitsee Vienan Karjalaa eli oman asutuksen pohjoispuolista aluetta. Vatjassa lappolain merkitsee noitaa. Saamenmaahan ja saamelaisiin viittaavat lappi ja lappalainen ovat monien kansojen tuntemia nimityksiä; saamelaiset itse eivät ole niitä kuitenkaan käyttäneet. Erään selityksen mukaan Lappi voisi liittyä sanaan lape, lappea ja olisi varhaisemmalta merkitykseltään 'syrjäseutu'. (NESK s.v. lappi, Lappi.),
Kokko lintukotka Katso lisääKokko eli kotka on myyttinen lintu ja edustaa Ukkosen jumalan lintua monissa pohjoisen Euraasian pyyntikulttuureissa (ks. Siikala 2012: 345). koillisesta;
Ei ole kokko suuren suuri
Eikä kokko pienen pieni,
Yksi siipi vettä viisti,
Toinen taivasta lakaisi,
Purstopyrstö merta pyyhättelipyyhätellä : pyyhkiä, sipaista,
50. Nokka luotoja lotaisilotaista : raapaista, kolauttaa.

Lenteleikselennellä, refl. lenteleikse : lentelee rauhallisesti itsekseen, liiteleikseliidellä, refl. liiteleikse : liitelee itsekseen,
Katseleiksekatsella, refl. katseleikse : katselee ympärilleen, käänteleiksekäännellä, refl. käänteleikse : katselee itsekseen päätään käännellen,
Näki vanhan Wäinämöisen
Selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä miesi,
Urosmies, miehinen mies aaltojen seassa?"

Vaka vanha Wäinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meressä miesi,
60. Uros aaltojen varassa:
Läksin neittä PohjolastaPohjola : Louhen asuinpaikka, Kalevalassa ja kansanrunoissa yleisesti esiintyvä paikannimi Katso lisääPohjola on Kalevalassa ja kansanrunoissa yleisesti esiintyvä paikannimi, varsinaisesti sama kuin Pohja, so. pohjoinen ilmansuuntana ja käsitettynä pimeän, kylmän ja kaiken pahuuden kodiksi, jonne kivut ja taudit manataan. Kalevalassa Pohjola on Väinölän eli Kalevalan vastakohta, kokonaisen heimon asuinsija, jota Louhi eli Pohjolan emäntä hallitsee. Sampo taotaan Pohjolaan ja ryöstetään sieltä; Pohjola on myös esimerkiksi paikka, jonne päivänvalot kätketään. Sekä Kalevalassa että kansanrunoissa Pohjolasta käytetään nimiä, jotka kuvaavat sen luonnetta, kuten Pimentola, Untamola, kylmä kylä, miesten syöjä sija, urosten upottaja, pahan valta. (Turunen 1979.),
Impeäimpi : neito, naimaton tyttö; nainen Katso lisääRunoissa impi neidon synonyymi: "Mitä itket impi rukka, / impi rukka, neito nuori" (SKVR I2 1164). Vrt. myös loitsuissa: "Neiti kosken korvallin[en], / Impi virran vierell[inen]" (SKVR I4 817; myös I4 836, I4 905, I4 1126; VII5 4596). Suomen sanan vastineita ovat karjalan impi ja eteläviron impe', mutta kaikissa kielissä sanat ovat lähinnä runokielen aineksia (NESK). PimentolastaPimentola : Pohjolan toistonimi."

"Ajoa karautimekarauttaa, refl. karautime : riensin, kiisin Katso lisääLönnrotin selitti sanaa karautime seuraavasti: "hurautin, liikuin äkkiä karinalla l. ratinalla (verbistä: karauttaita)" sekä lisäsi selitteen viereen: "sanasta karata, karaan (= karata, karkaan) ränna, forskynda" (Lna 123).
Suloa meryttämeryt : meri myöten,
Niin päivänä muutamana,
Huomennahuomen : päivä moniahanamonias : eräs Katso lisääKarjalan kielessä on indefiniittipronomini monies 'muutama, jokunen, eräs' (KKS).
Tulin LuotolanLuotola : luodolla tai luotoryhmällä sijaitseva paikka lahelle,
JoukolanJoukola : Joukahaisen asuinsija joki-vesille,
Hepo alta ammuttihin,
70. Itseäni mielittihin."

"Siitä vierähin vetehen,
Sorruin sormin lainehesen
Tuulen tuuiteltavaksi,
Aaltojen ajeltavaksi."

"Tulipa tuuli luotehesta,
Iästä iso vihuri,
Se mun kauas kannatteli,
Uitteli ulomma maasta;
Mont' olen päiveä pälynnyt,
80. Monta yötä uiksennellutuiksennella : uida
Näitä väljiä vesiä,
Ulapoita aukeita,
Enk' on tuota tunnekana,
Arvoa, älyäkänä,
Kumpi kuoloksi tulevi
Kumpi ennen ennättävi,
Nälkähänkö nääntyminen
Vai vetehen vaipuminen.

Sanoi kokko ilman lintu:
90. "Ellös olko milläskänä,
Seisotaiteseisottua, refl. seisotaite : asetu, seisahdu selkähäni,
Nouse kynkkäluunkynkkäluu : siipiluu nenille,
Mie sinun merestä kannan
Minne mielesi tekevi;
Wielä muistan muunki päivän,
Arvoanarvata : tietää, tuntea ajan paremman,
Kun ajoit KalevanKaleva : myyttinen sankari, Kalevalaisten mytologinen esi-isä Katso lisääLönnrot piti aluksi Kalevalan runoja myyttisinä Porthanin koulukunnan tavoin, mutta keruun edettyä hänen näkemyksensä muuttui. Sen myötä Lönnrot katsoi Kalevalan runojen kuvaavan Suomen varhaista historiaa ja ajatteli, että muinainen sankari Kaleva oli suomalaisten vanhin tunnetuin esi-isä. (Siikala 2012: 46; Turunen 1979: 88.) Lönnrotin käsityksen mukaan Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen ja Kullervo olivat Kalevan jälkeläisiä myöhemmässä polvessa pakanuuden aikana, jolloin hän ajatteli myös heistä kertovien runojen syntyneen (Turunen 1979: 88). kasken,
OsmolanOsmola : Osmon asuinpaikka salon sivallit,
Heititheittää : jättää olemaan, säästää Katso lisääVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: viskata, nakata (14:448); riisua, ottaa pois päältään (32:99); laskea (alas tai veteen), pudottaa (48:91); lyödä, iskeä (3:75); jättää kesken, jättää johonkin olotilaan (19:32; 26:233); jättää pois, luopua jostakin (24:367); jättää oman onnensa nojaan, hylätä (38:317); jättää kokonaan, lopettaa (50:537) (Jussila 2009). koivun kasvamahan,
100. Puun sorean seisomahan
Linnuille lepeämiksilepäämä : lepopaikka,
Itselleni istuimiksi."

Siitä vanha Wäinämöinen,
Kohottavi kokkoansakokka : pää Katso lisääVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: veneen keula (10:345; 16:117 ym.); reen nokka (22:482; 25:34); pilven lonka (3:230) (Turunen 1979).,
Mies on nousevi merestä,
Uros aallosta ajaikseajaa, refl. ajaikse : ajautuu, menee, lähtee
Siiville sioitteleiksesijoitella, refl. sijoitteleikse : sijoittautuu, asettautuu,
Kokon kynkkäluun nenille.

Tuop’ on kokko ilman lintu
110. Kantoi vanhan Wäinämöisen,
Viepi tuulen tietä myöten,
Ahavan ratoaahavan rata : tuulen tie, kulkureitti myöten,
PohjanPohja : Pohjola, Louhen asuinpaikka, Kalevalassa ja kansanrunoissa yleisesti esiintyvä paikannimi Katso lisääKs. Pohjola. pitkähän perähän,
Summahansumma : pimeä, synkkä, sumea; Sariolan epiteetti Katso lisääVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: tumma, musta (8:270) (Turunen 1979). SariolahanSariola : Pohjolan rinnakkaisnimi;

Siihen heittiheittää : jättää Wäinämöisen,
Itse ilmahan kohosi.

Siinä itki Wäinämöinen,
Siinä itki ja urisi
Rannalla merellisellä,
120. Nimen tietämättömällä,
Sata haavoa sivulla,
Tuhat tuulen pieksemätä,
Partaki pahoin kulunut,
Tukka mennyt tuuhakaksituuhakka : kampaamaton, takkuinen.

Itki yötä kaksi, kolme,
Saman verran päiviäki,
Eikä tiennyt tietä käyä,
Outo matkoa osannut,
Palataksensa kotihin,
130. Mennä maille tuttaville,
Noille syntymä-sioille,
Elo-maillen entisille.

Pohjan piikanainen Katso lisääPiika-sanalla on ollut aikaisemmin merkitys 'nuori tyttö, neito, neitsyt' mm. vanhassa raamatunkielessä, kansanrunoissa ja virossa (piiga). Myöhemmin sanan pejoratiivinen eli halveksiva, väheksyvä merkitys 'palvelijatar' on kuitenkin yleistynyt. (Turunen 1979.) pikkarainen,
Vaimo(täysikasvuinen) nainen Katso lisääVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: aviovaimo, naimisissa oleva tai ollut nainen (18:244; 46:269); äiti, talon emäntä (12:30; 22:253 ym.); mytologinen naisolento (16:287; 40:33; 43:167; 45:24, ym.) (Jussila 2009).

Vaimo-sanaa ovat käyttäneet jo Agricola ja muut saman aikakauden kirjoittajat. Vanhimmassa kirjakielessä sillä on yleisimmin tarkoitettu aikuista naista. Sana nainen on sen sijaan mm. Agricolalla ollut hyvin harvinainen. Vanhassa kirjakielessä ja murteissa vaimo voi siis tarkoittaa aviovaimon sijasta naista yleisemmin. (NESK s.v. vaimo.)
valkean-verinen

Teki liiton päivänpäivä : aurinko Katso lisääVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: vuorokauden valoisa aika (1:100, 106); vuorokausi (1:125) (Turunen 1979). kanssa,
Päivän kanssa, kuun keralla,
Yhen ajanyhden ajan : yhtä aikaa noustaksensanousta : valjeta, ruveta paistamaan taivaanrannan takaa
Ja yhen havataksensahavata : herätä, havahtua;
Itse ennen ennätteli,
140. Ennen kuuta, aurinkoa,
Kukonki kurahtamattakurahtaa : päästää äkillinen, ruma ääni,
Kanan lapsen laulamatta.

Viisi villoa keritsi,
Kuusi lammasta savitsisavita : käsitellä villoja erityisellä työkalulla, savitsimella,
Villat saatteli saraksisara : (tässä) pallo, kerä,
Kaikki vatvoivatvoa : vanuttaa, sekoittaa, muokata villoja vaattehiksi
Ennen päivän nousemista,
Auringon ylenemistä.

Pesi siitä pitkät pöyät,
150. Laajat lattiat lakaisi
Vastasella varpaisellavarpainen : lehtivarvuista tai vastaksista valmistettu,
Luutasella lehtisellä;
Ammueliammuella : kokoilla, kerätä rikkasensarikkanen : roska
Vaskisehenvaskinen : vaskesta eli kuparista valmistettu vakkasehenvakkanen : vakka, arvoesineiden kannellinen kuljetusastia Katso lisääVakan laita tehtiin soikiomaiseksi tai pyöreäksi taivutetusta ohuesta haapalaudasta (Turunen 1979).,
Vei ne ulos ustauksi : ovi Katso lisääKarjalan kielestä tunnetaan sekä uksi että ovi; jälkimmäisellä on merkitykset 'oviaukko, kulkuaukko' ja 'ovi, jolla oviaukko suljetaan' (KKS). myöten,
Pellolle pihoa myöten,
Perimmäisen pellon päähän,
Alimmaisen aian suuhun;
Seisatteliheseisatella, refl. seisattelihe : pysähtyi rikoillerikat : roskakasa, rikkatunkio,
160. Kuuntelihekuunnella, refl. kuuntelihe : kuunteli itsekseen, kääntelihekäännellä, refl. kääntelihe : katseli tai kuunteli (itsekseen) päätään käännellen,
Kuulevi mereltä itkun,
Poikki joen juorotuksenjuorotus : itku, valitus.

Juosten joutuvi takaisin,
Pian pirttihin menevi,
Sanoi tuonne saatuansa,
Toimitteli tuntuansa:
"Kuulin mie mereltä itkun,
Poikki joen juorotuksen.”

Louhi Pohjolan emäntäPohjolan sotainen ja toimekas naishallitsija Katso lisääLönnrot on muodostanut Kalevalan välittämän kuvan Pohjan akasta useiden kansanrunojen perusteella ja rakentanut Louhesta tietoisesti Väinämöiselle vastakohtaisen loitsijan, johon Pohjola-nimen myötä on tiivistynyt pahan merkitys (Turunen 1979: 260). Vrt. kansanrunojen vastineet Loviotar, Loviitar, Loviatar, Lovehetar, Louhietar, Laviatar, Luovatar, Lovin eukko, Lohetar, Lohjatar yms. (ks. Turunen 1979: 185−186).

Suullisissa runoissa Pohjan akka kuvataan vauraana ja ulkomuodoltaan kolkkona Pohjolan valtiaana. Mahtava Pohjan perillä asuva noitanainen, joka pystyy muuntautumaan myös linnuksi, kuuluu yleispohjoismaiseen perinteeseen. Erityisesti karjalaisessa mytologiassa Pohjan akka on keskeinen hahmo. Savolaisperinteessä Louhen vastine Loviatar/Loveatar on tautien synnyttäjä ja kaiken pahan aiheuttaja. Juvalaisessa perinteessä Pohjolan emäntä on kuvattu myös Väinämöisen vaimoksi. (Siikala 2012: 323−324.)
,

170. Pohjan akka harvahammasLouhi
Pian pistihepistää, refl. pistihe : pistäytyi pihalle,
Vierähti veräjän suuhun,
Siinä korvin kuunteleikse,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku,
Eikä vaimojen valitus,
Itku on partasuun urohon,
Jouhileuan juorottamajuorottaa : valittaa, itkeä."

Työnnälti venon vesille,
180. Kolmilaian lainehille,
Itse loiheluoda, refl. loihe : rupesi, ryhtyi soutamahan,
Sekä souti, jotta joutui,
Souti luoksi Wäinämöisen,
Luoksi itkevän urohon.

Siinä itki Wäinämöinen,
Urisi uvannon sulhoUvannon sulho : Väinämöisen epiteetti,
Pahalla pajupurolla,
Tiheällä tuomikolla,
Suu liikkui, järisi parta,
190. Vaan ei leuka lonkaellutlonkaella : vääntyillä, liikahdella, vavahdella.

Sanoi Pohjolan emäntä,

Puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua ukko utrakurja, raukka,
Jo olet maalla vierahalla!"

Vaka vanha Wäinämöinen
Päätänsä kohottelevi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo ma tuon itseki tieän,
Olen maalla vierahalla,
200. Tuiki tuntemattomalla,
Maallani olin parempi,
Kotonani korkeampi."

Louhi Pohjolan emäntä,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni,
Oisiko lupa kysyä,
Mi sinä olet miehiäsi,
Ja kuka urohiasi?"

Vaka vanha Wäinämöinen
210. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua,
Arveltihin aikoinansa
Illoilla iloitsiaksi,
Joka laksonlakso : laakso laulajaksi
Noilla WäinölänVäinölä : Väinämöisen asuinpaikaksi kuviteltu paikka Katso lisääKansanrunoissa Väinölä ei yhdisty Kalevalan käsitteeseen, vaan Lönnrot on itse muodostanut yhteyden niiden välille (Kaukonen 1945: 502−503; ks. myös Turunen 1979). ahoilla,
KalevalanKalevala : Kalevalaisten asuinpaikka, Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kotiseutu Katso lisääLönnrot yleisti nimen Väinölän, Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päivölän, Vuojelan, Luotolan, Jumalisten yms. yhteisnimeksi, ja enimmät eepoksen tapahtumista voitiin näin sijoittaa Kalevalaan. Kansanrunoissa Kalevala kuitenkin esiintyy vain harvoin, ja se sai paikannimenä keskeisen aseman nimenomaan Lönnrotin henkilökohtaisen käsityksen perusteella. (Turunen 1979.) kankahilla,
Mi jo lienenki katala,
Tuskin tunnen itsekänä."

Louhi Pohjolan emäntä
220. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta miesi,
Uros uuelle uralle,
Haikeasihaikea : huoli, surkeus haastamahanhaastaa : kertoa, sanoa,
Satuja sanelemahan!"

Otti miehen itkemästä,
Urohon urisemasta,
Saattoi siitä purtehensa,
Istutti venon perähän,
Itse airoille asettui,
230. Soutimille suorittihesuorittaa, refl. suorittihe : asettautui, laittautui,
Souti poikki Pohjolahan,
Viepi vierahan tupahan.

Syötteli nälästynehen,
Kastunehen kuivaeli,
Siitä viikon hierelevihierellä : parantaa hieromalla, painelemalla,
Hierelevi, hautelevi,
Teki miehen terveheksi,
Urohon paranneheksi;
Kysytteli, lausutteli,
240. Itse virkki, noin nimesi:
"Mitä itkit Wäinämöinen,
Uikutit UvantolainenVäinämöisen epiteetti,
Tuolla paikalla pahalla,
Rannalla meryttä vasten?"

Vaka vanha Wäinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syytä itkeäni,
Vaivoja valittoani,
Kauan oon meriä uinut,
250. Lapioinnutlapioida : lapioida käsin vettä eli uida lainehia
Noilla väljillä vesillä,
Ulapoilla aukeilla."

"Tuota itken tuon ikäni,
Puhki polveni murehin,
Kun ma uin omilta mailta,
Tulin mailta tuttavilta
Näille ouoille oville,
Veräjille vierahille;
Kaikki täällä puut purevi,
260. Kaikki havut hakkoavi,
Joka koivu koikkoavikoikata : töniä, kolhaista,
Joka leppä leikkoavi,
Yks'yksi : ainoastaan tämä yksi, juuri tämä Katso lisääVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: yksi (lukusana) (2:261; 37:9); eräs, muuan (22:314; 30:291); kuka tahansa (29:297 ym.); sama (23:799 ym.). Lisäksi sana esiintyy parissa yksi – toinen (19:209; 48:91), luetelmassa yksi – toinen – kolmas (14:114 ym.) sekä erilaisissa sanonnoissa (ks. Turunen 1979; Jussila 2009). on tuuli tuttuani,
Päivä ennen nähtyäni
Näillä mailla vierahilla,
Äkki ouoillaäkkiouto : tuntematon, aivan vieras ovilla."

Louhi Pohjolan emäntä

Siitä tuon sanoiksi saatti:
"Elä itke Wäinämöinen,
270. Uikuta Uvantolainen,
Hyvä tääll' on ollaksesi,
Armasmieluinen aikaellaksesiaikaella : kuluttaa aikaa, oleilla,
Syöä lohta luotaseltaluotanen : puulautanen,
Sivulta sianlihoa."

Silloin vanha Wäinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehenhukkaan, turhaan kyläinen syönti
Hyvissäki vierahissa,
Mies on maallansa parempi,
280. Kotonansa korkeampi;
Soisipa sulalempeä, armollinen Jumala,
Antaisipa armo-luoja,
Pääsisin omille maille,
Elo-maillen entisille!
Parempi omalla maalla
Vetonenkivetonen : vesi virsun alta,
Kuin on maalla vierahalla
Kulta-maljasta metonenmetonen : mesijuoma."

Louhi Pohjolan emäntä
290. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mitä minullen annat,
Kun saatan omille maille,
Oman peltosi perille,
Koti-saunan saapuville?"

Sanoi vanha Wäinämöinen:
"Mitäpä kysyt minulta,
Jos saatat omille maille,
Oman peltoni perille,
Oman käen kukkumille,
300. Oman linnun laulamille;
Otatko kultia kypärin,
Hopeita huovallisenhuovallinen : hatun täysi, hatullinen?"

Louhi Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh viisas Wäinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
En kysele kultiasi,
Halaja hopeitasi,
Kullat on lasten kukkasia,
310. Hopeat hevon helyjä;
Taiatko takoa sammonsampo : onnen lähde, vaurauden ja hyvän symboli Katso lisääSammolle on esitetty lukuisia eri selityksiä, ja sitä on luonnehdittu mm. ihmemyllyksi, jauhinkiveksi, auringoksi ja jättiläiskalaksi (ks. Siikala 2012: 189; Jussila 2009; Turunen 1979). Useimmille sampotulkinnoille löytyy jonkinlainen perusta suullisista runoista. Sampoon yhdistetty ihmemylly on kansainvälisten satujen aihe. Samporunojen ihmemyllytulkintojen taustalla ovat luultavasti vaikuttaneet karjalaisten satujen ihmemyllyihin liittyvät mielikuvat. Sampoa on pidetty myös vastineena skandinaaviseen perinteeseen kuuluvalle Grotti-myllylle, jonka keskeisin ominaisuus on kaiken hyvän jauhaminen. (Siikala 2012: 189−190.) Joissakin tulkinnoissa sampo on samaistettu sammakseen, joka on vanhakantainen kosminen elementti, taivaanlakea kannattava maailmanpatsas (Siikala 2012: 186−187). Sammakseen ja sampoon yhdistetyt kulttipatsaat ovat yleisiä eri kansojen perinteessä; suomalaisessa perinteessä maailmanpatsas on tunnettu ainakin Värmlannin savolaisten keskuudessa. (Siikala 2012: 186−189; ks. Turunen 1979: 294.)

Kansanrunojen, niiden selitysten sekä riittifunktioiden antamien selitysten perusteella sammon on tulkittu olevan maailman hyvän sekä kasvun ja vaurauden lähde (Anttonen 2012b; Siikala 2012: 192). Vuokkiniemeläisten runonlaulajien mielikuvien kautta sampoa lähestyneen Lotte Tarkan mukaan sampo on eeppisissä runoissa ihmisen olemassaoloon liittyvien positiivisten arvojen symboli, heterogeeninen onnen ja runsauden kokonaisuus, joka on synnyttänyt yhä uusia mielikuvia ja tulkintoja ja tullut näin osaksi jatkuvaa merkitysten generointia (Tarkka 2004: 169−175; ks. Siikala 2012: 192).
,

Kirjokannen kalkutella
Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmänmaholehmä : lisääntymiskyvytön, lypsämättä oleva lehmä maitosesta,
Yhen ohrasen jyvästä,
Yhen uuhen villasesta,
Niin annan tytön sinulle,
Panen neien palkastasi,
Saatan sun omille maille,
320. Oman linnun laulamille,
Oman kukon kuulumille,
Oman peltosi perille."

Vaka vanha Wäinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa,
Kirjokantta kirjoitellakoristella;
Saata mie omille maille,
Työnnän seppo Ilmarisenseppo Ilmarinen : Kalevalan pääsankareita, sammon ja taivaankannen takoja, Pohjolan neidon kosija Katso lisääIlmarinen on johdos sanasta ilma ja lukeutuu vanhimpiin suomalais-ugrilaisiin nimiin (Turunen 1979).

Väinämöisen tavoin kansanrunojen kulttuuriheeros, yli-inhimillisiä taitoja omaava seppä, joka on valmistanut maailmaan hyödyllisiä, myyttisiä esineitä (mm. sampo, kultaneito ja taivaankansi) (ks. Kuusi 1963; Hakamies 1999; Siikala 2012: 231). Ilmarinen on yksi myyttisistä Kalevanpojista, joista Lönnrot kirjoitti Vanhan Kalevalan esipuheessa. Kansanrunoissa Ilmarinen esiintyy erityisesti myyttisissä runoissa. Lönnrot liitti Kalevalassa Ilmarisen useampiin, toisistaan erilaisiin runoihin (esim. häärunot), jolloin Ilmarisesta kehittyi kansanrunoja keskeisempi hahmo. (Ks. Turunen 1979.)
,

Joka samposi takovi,
330. Kirjokannet kalkuttavi,
Neitosi lepyttelevi,
Tyttäresi tyy'yttävi."

"Se on seppo sen mokomasellainen,
Ylen taitava takoja,
Jok' on taivoa takonut,
Ilman kantta kalkutellut,
Ei tunnu vasaran jälki
Eikä pihtien pitämät."

Louhi Pohjolan emäntä
340. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille työnnän tyttäreni,
Sille lapseni lupoan,
Joka sampuen takovi,

Kannen kirjokirjokannen kirjoittavi
Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Yhen ohrasen jyvästä,
Yhen uuhen untuvasta."

Pani varsan valjahisin,
350. Ruskean re'en etehen,
Saattoi vanhan Wäinämöisen,
Istutti oron rekehen,
Siitä tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi:
"Elä päätäsi ylennä,
Kohottelet kokkoasi,
Kun ei uupune oronen,
Tahi ei ilta ennättäne;
Josp' on päätäsi ylennät,
360. Kohottelet kokkoasi,
Jo toki tuho tulevi,
Paha päivä päälle saapi."

Siitä vanha Wäinämöinen
Löi orosen juoksemahan,
Harjan liinaliinaharjan liikkumahan,
Ajoa karittelevikaritella : ajaa keveästi niin että kuuluu rahiseva ääni
Pimeästä Pohjolasta,
Summasta Sariolasta.