Toimitustasot

Kalevala on kansanrunoutta ja Lönnrotin tulkintaa, se sisältää sekä myyttisen maailmankuvan aineksia että 1800-luvun yhteiskunnan ajatusrakennelmia. Kalevalassa kaikuvat mennyt ja moderni aika. Kalevalaa onkin kuvattu hybridiksi, teokseksi, jossa risteytyvät suullinen laulukulttuuri, sen estetiikka ja kirjallisen muodon vaatimukset (Apo 2004: 290). Toimitustasot-osio antaa käyttäjälle mahdollisuuden tarkastella Kalevalaa monesta eri näkökulmasta. Toimitustasoissa valaistaan Kalevalan kehitystä, kansanrunoaineistoja Kalevalan taustalla, Lönnrotin toimitustapoja, aatehistoriallisia keskusteluja sekä selitetään Kalevalan sanoja ja niiden merkityksiä.

Kalevalan kehitys

Kalevalan kehitys havainnollistaa Kalevalan valmistumista ja eri versioiden eroja. Mitä enemmän runoja karttui Lönnrotin keruumatkoilla ja muiden kerääjien toimesta, sitä laajemmaksi eeposkokonaisuus kehittyi. Myös Lönnrotin näkemys runojen erilaisista suhteista muotoutui niin Kalevala-versioissa kuin muissa kansanrunotöissä, muun muassa Kantelettaressa. Kuten Aarne Anttila on asian ilmaissut: ”Ilmeistä on, että Lönnrotin kielikorva ja tyylintaju runotyön aikana ovat varmistuneet ja herkistyneet ja hänen silmänsä avautuneet yhä enemmän lyyrisille kauneusarvoille” (Anttila 1931/1985: 353).

Kalevala-versiot

Vuoden 1849 Kalevalasta ei oikeastaan voida puhua ottamatta huomioon muita Kalevala-versioita. Kalevala-eepoksen varsinainen esiaste on käsikirjoituksena säilynyt Runokokous Väinämöisestä eli Alku-Kalevala (1833). Alku-Kalevalan kokoonpano pysyi lähes sellaisenaan Uuteen Kalevalaan asti. (Niemi 1898: 224.) Kehitys seuraavaan versioon oli kuitenkin huima. Vanha Kalevala oli jo pitkä eepos sisältäen yli 12 000 säettä (aikaisemmassa 5052 säettä). Uudessa Kalevalassa Lönnrotilla oli runsauden pula, joka johti runokokonaisuuksien laventumiseen, "eeppiseen leveyteen" (Honko 1999: viii). Koulujen tarpeisiin laadittu Lyhennetty Kalevala on puolestaan kiinnostava kooste siitä, mitä Lönnrot itse katsoi Kalevalan ydinrunoiksi ja -teemoiksi. Kalevalan valmistumiseen vaikuttivat myös muut runokokoelmat. Jo Lönnrotin ensimmäinen kansanrunojulkaisu, Kantele-vihkot (1829−1831), antoi viitteitä tulevasta. Lyyristen runojen kokoelma, Kanteletar (1840, 1841), vaikutti hyvinkin paljon Lönnrotin ajatukseen Kalevalan tarinasta (Kaukonen 1984: 35−37).

Sikermä-Kalevala, käsikirjoitus 1833 (sisältää kokonaisuudet: Lemminkäinen, 825 säettä, Väinämöinen, 1867 säettä, ja Naimakansan virsiä, 499 säettä)

Runokokous Väinämöisestä eli Alku-Kalevala (= AK), käsikirjoitus 1833 (5052 säettä) (ensimmäinen hahmotelma eepoksesta)

Vanha Kalevala (= VK), 1835 (12 078 säettä) (Kalevalan ensimmäinen painos)

Välilehdillä varustettu Vanha Kalevala (= VKL), 1836−1837 (seitsemännellä keruumatkalla mukana ollut työversio, jonne Lönnrot kokeili uusia runoja ja säkeitä). Välilehdillä varustettu Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1895 osana Aksel Boreniuksen ja Kaarle Krohnin Kalevalan esitöitä.

Uusi Kalevala (= UK), 1849 (22 795 säettä) (Kalevalan laajennettu laitos, kansalliseepos)

Lyhennetty Kalevala eli Koulu-Kalevala (= LK), 1862 (9732 säettä) (koulujen tarpeisiin laadittu lyhennelmä)

Laulajan alkusanat ja maailman luominen eri eeposversioissa

Vertailuun on otettu Kalevalan ensimmäisen runon laulajan alkusanat ja kertomus maailman synnystä eepoksen kolmessa eri versiossa: Vanhassa, Uudessa ja Lyhennetyssä Kalevalassa. Vertailusta on jätetty pois Alku-Kalevala, sillä Avoin Kalevala -editio ei kohdistu Alku-Kalevalaan, vaan Uuteen Kalevalaan ja osittain sitä edeltävään Vanhaan Kalevalaan. Vanhan ja Uuden Kalevalan välissä syntynyttä Lönnrotin työversiota, Välilehditettyä Kalevalaa ei ole otettu vertailuun mukaan sen vuoksi, että se sisältää paljon irrallisia säkeitä ja hahmotelmia, joita on hankala havainnollistaa tekstivertailussa. Lyhennetty Kalevala on mukana havainnollistamassa Lönnrotin näkemyksiä ensimmäisen runon ydinajatuksesta.

Vertailu sisältää Uuden Kalevalan ensimmäisen runon ensimmäiset 244 säettä. Koko runo sisältää yhteensä 344 säettä. Lyhennetyn Kalevalan runo, joka seuraa Uuden Kalevalan säkeitä tiivistetysti, sisältää yhteensä säkeitä 170, joista vertailu kattaa ensimmäiset 102 säettä. Vanhan Kalevalan ensimmäinen runo on 315 säettä pitkä. Vertailussa ovat mukana säkeet 1−87, 270−315.

Kursivoitu vihreä väri Uuden Kalevalan säkeissä kuvaa uusia säkeitä. Lihavoitu pinkki väri puolestaan osoittaa, minkälaisia sana- ja säemuutoksia Lönnrot teki Uuteen Kalevalaan. Vasemmassa sarakkeessa näkyvät Vanhan Kalevalan säkeet. Kursiivi Vanhan Kalevalan säkeissä tarkoittaa, että Lönnrot on jättänyt säkeet pois seuraavasta versiosta; lihavoinnilla osoitetaan sanan tai säkeen muutosta. Oikealla kulkee Lyhennetyn Kalevalan ensimmäinen runo, joka havainnollistaa, mitkä säekokonaisuudet Lönnrot otti mukaan Uudesta Kalevalasta. Vertailu pohjautuu osin periaatteisiin, joita Lauri Honko on noudattanut Kalevalan Aino-runon analyysissa. Honko on analysoinut Lyhennetyn Kalevalan toimitusperiaatteet vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessa Kalevala. Lyhennetty laitos. (Honko 2005: 471−488.)

Vertailu havainnollistaa eroja ja samankaltaisuuksia versioiden välillä. Vanhan Kalevalan ensimmäisessä runossa on yhteensä 315 säettä, ja uusia säkeitä laajennettuun versioon tuli kolmisenkymmentä lisää (344 säettä). Lyhennetyssä Kalevalassa säkeitä on puolet vähemmän (170 säettä). Säemäärässä ero Vanhan ja Uuden Kalevalan välillä vaikuttaa pieneltä, mutta sisällöllisissä ja rakenteellisissa ratkaisuissa ero on huomattava.

Vanha Kalevala alkaa laulajan alkusanoista (säkeet 1−72), jota seuraavat Väinämöisen syntymä, kotkan muniminen Väinämöisen polvelle ja maailman luominen munan murusista. Maailmansynty on Vanhassa Kalevalassa Väinämöisen työtä, mutta myöhemmissä versioissa maailman luo myyttinen sotka-lintu. Väinämöisen syntymä veden emosta tapahtuu Uudessa ja Lyhennetyssä Kalevalassa vasta myöhemmin, maailman luomisen jälkeen, kun se Vanhassa Kalevalassa sijoittuu eepoksen alkuun (säkeet 73−112). Tämän jälkeen Väinämöinen takoo olkisen hevosen, lähtee ratsastamaan ja tapaa matkalla kyyttösilmä lappalaisen, joka ampuu Väinämöisen mereen. Tästä jatkuu Vanhan Kalevalan kuvaama maailman luominen (säkeet 247−315).

Vanhan Kalevalan jakso, jossa kuvataan olkinen hevonen ja matkalle lähtö, sisältää merkityksellisen muutoksen, joka tuli vaikuttamaan Kalevalan perusajatukseen, kahden kansan väliseen vastakkainasetteluun. Kuten Väinö Kaukonen on osoittanut, säepari "Ajo Väinölän ahoja, / Kalevalan kankahia" (VK 1: 129−130) esitti ensimmäistä kertaa Väinölän ja Kalevalan tärkeinä paikkoina eepoksessa. Aikaisemmin Pohjola oli paikallisuuksista vallitsevin. Lönnrot myös selvitti Vanhan Kalevalan esipuheessa Väinölän ja Kalevalan yhteyttä sekä tähdensi Kalevalan pääsankareiden, Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen, olevan samaa Kalevan kansaa. (Kaukonen 1939: 52.)

Uuden Kalevalan ensimmäiseen runoon Lönnrot ei sisällyttänyt Väinämöisen matkaa olkisen hevosen kanssa ja kohtaamista kyyttösilmäisen lappalaisen kanssa. Eepos alkaa laulajan alkusanojen jälkeen maailman luomisesta ja Väinämöisen syntymästä ja päättyy Väinämöisen poislähtöön. Lönnrot itse arveli Väinämöisen ennustuksen omasta paluusta vielä toteutuvan: "Tähän V:sen ennustukseen runonlaulajat tavallisesti lisäävät: siellä hän vieläki elää ja sieltä hän kerran vielä palajaa tänne" (Lna 121, Lönnrotin selitys runoon UK 50: 491−500). Tätä Lönnrotin raamatullista näkemystä täydensivät Lönnrotin kirjoitukset alkuluomisesta (Mehiläinen, tammikuu 1836, joulukuu 1839). (Kaukonen 1956: 458.) Lönnrot loi näin kosmogonisen kehyksen eepostarinalle ja liitti maailman alun ja lopun tapahtumat Väinämöisen hahmoon (ks. kommentaarit runoon 1).

Erot Kalevala-versioiden välillä näkyvät paitsi sisällössä myös kielessä. Vanhan Kalevalan murteellista kieltä Lönnrot on muokannut pääosin yleiskieliseksi. Lönnrot on myös muuttanut Vanhan Kalevalan säkeitä yhä useammin alkusoinnillisiksi, esimerkiksi "Kuloheksi turpeheksi" on muuttunut muotoon "Tuoreheksi turpeheksi", sekä lisännyt runsaasti kertoa. Uuden Kalevalan alusta Lönnrot on jättänyt säkeen "Mieli ruweta runolle" kokonaan pois ja muuttanut "Laatia laulamahan" muotoon "Lähteäni laulamahan". Pieni muutos korostaa kerronnan aloitusta ja eteenpäin kulkemista. Säkeissä painottuu kertojan ääni myös minämuodossa: "Mieleni minun tekevi" − "Ne [laulut] minä kerälle käärin".

Lyhennetyn Kalevalan runosäkeet kuvastavat kokonaisuuksia, jotka Lönnrot katsoi tärkeiksi, ja sen vuoksi sisällytti lyhennelmäänsä. Myös lyhennelmän kohdelukijat, koululaiset, lienevät ohjanneet Lönnrotia. Esimerkiksi laulajan aloitussanat, joka alkaa "mieleni minun tekevi", on jätetty pois. Sen sijaan kertoja kehottaa veljiä ja kasvinkumppaneita mukaansa laulamaan (säkeet 1−4). Laaja laululle ryhtymisen kuvaus (UK 1: 36−102) on typistynyt Kalevalan lyhennelmässä (säkeet 5−22). Myös kuvaus Ilman immen synnytystuskista on – kenties sopimattomuutensa vuoksi − jätetty pois. Muuten lyhennelmä seuraa säkeen tasolla ja kielellisesti Uutta Kalevalaa.

Runoon 1 ->

lihavoitu = muutos  |  kursiivi = lisäys

Vanha Kalevala 1835 / säkeet 1−87, 270−315Uusi Kalevala 1849 / säkeet 1−244Lyhennetty Kalevala 1862 / säkeet 1−102
     
Mieleni minun tekevi Mieleni minun tekevi  
Aivoni ajattelevi Aivoni ajattelevi  
Mieli ruveta runoille    
Laatiua laulamahan Lähteäni laulamahan  
  Saa'ani sanelemahan  
  Sukuvirttä suoltamahan  
  Lajivirttä laulamahan  
  Sanat suussani sulavat,  
  Puhe'et putoelevat,  
  Kielelleni kerkiävät,  
  Hampahilleni hajoovat.  
Weli kulta veikkoseni Veli kulta, veikkoseni, Weli kulta veikkoseni,
Kaunis kielikumppalini! Kaunis kasvinkumppalini! Kaunis kasvin-kumppalini!
  Lähe nyt kanssa laulamahan, Lähe kanssa laulamahan,
  Saa kera sanelemahan. Saa kera sanelemahan,
  Yhtehen yhyttyämme,  
  Kahta'alta käytyämme;  
Harvoin yhtehen yhymmä, Harvoin yhtehen yhymme,  
Saanemma sanelemahan, Saamme toinen toisihimme  
Näillä raukoilla rajoilla, Näillä raukoilla rajoilla,  
Polosilla Pohjan mailla; Poloisilla Pohjan mailla.  
Pannos nyt käsi kätehen, Lyökämme käsi kätehen,  
Haka toisehen hakahan Sormet sormien lomahan,  
Lauloaksemme hyviä Lauloaksemme hyviä,  
Parahia pannaksemma; Parahia pannaksemme,  
Kuulla noien kultasien, Kuulla noien kultaisien,  
Tietä mielitehtosien, Tietä mieli-tehtoisien,  
Nuorisossa nousevassa, Nuorisossa nousevassa,  
Kansassa kasuavassa, Kansassa kasuavassa:  
Noita saatuja sanoja, Noita saamia sanoja, Noita saamia sanoja,
Wirsiä Wetelemiä, Virsiä virittämiä, Wirsiä virittämiä,
Wyöltä vanhan Wäinämöisen, Vyöltä vanhan Wäinämöisen, Wyöltä vanhan Wäinämöisen
Alta ahjon Ilmarisen Alta ahjon Ilmarisen, Alta ahjon Ilmarisen
Päästä kalvan Kaukomielen, Päästä kalvan Kaukomielen, Päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä, Joukahaisen jousen tiestä, Joukahaisen jousen tiestä
Pohjan peltojen perältä, Pohjan peltojen periltä, Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta. Kalevalan kankahilta. Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni laulo Niit' ennen isoni lauloi Niit' ennen isoni lauloi
Kirversvartta wuollassansa, Kirvesvartta vuollessansa; Kirvesvartta wuollessansa,
Niitä äitini opetti, Niitä äitini opetti Niitä äitini opetti
Niitä eukko neuotteli,    
Keträvartta kiertessänsä,    
Wäätessänsä wärttinätä. Väätessänsä värttinätä, Wäätessänsä wärttinätä;
  Minun lasna lattialla  
  Eessä polven pyöriessä,  
  Maitopartana pahaisna,  
  Piimäsuuna pikkaraisna.  
  Sampo ei puuttunut sanoja Sampo ei puuttunut sanoja,
  Eikä Louhi luottehia: Eikä Louhi luottehia.
  Vanheni sanoihin sampo, Vanheni sanoihin sampo,
  Katoi Louhi luottehisin, Katoi Louhi luottehisin,
  Virsihin Wipunen kuoli, Wirsihin Wipunen kuoli,
  Lemminkäinen leikkilöihin. Lemminkäinen leikkilöihin.
Wiel' on muitaki sanoja, Viel' on muitaki sanoja,  
Ongelmoita oppimia, Ongelmoita oppimia,  
Tiewieristä tempomia, Tie-ohesta tempomia,  
Kanarwoista katkomia, Kanervoista katkomia,  
Risukoista riipomia, Risukoista riipomia,  
Wesoista wetelemiä, Vesoista vetelemiä,  
  Päästä heinän hieromia,  
  Raitiolta ratkomia,  
Paimenessa käyessäni, Paimenessa käyessäni,  
Lassa karjan katsannossa, Lasna karjan laitumilla,  
Metisillä mättähillä, Metisillä mättähillä,  
Kultasilla kunnahilla, Kultaisilla kunnahilla,  
Mustan Muurikin jälessä, Mustan Muurikin jälessä,  
Kimmon kirjawan keralla. Kimmon kirjavan keralla.  
  Vilu mulle virttä virkkoi,  
Sieltä sain sa'an sanoja, Sae saatteli runoja,  
Tuhat wirren tutkelmoita; Virttä toista tuulet toivat,  
  Meren aaltoset ajoivat,  
  Linnut liitteli sanoja,  
  Puien latvat lausehia.  
Ne wirret kerälle käärin, Ne minä kerälle käärin,  
Sowittelin sommelolle; Sovittelin sommelolle;  
Kerän pistin kelkkahani, Kerän pistin kelkkahani,  
Sommelon rekoseheni. Sommelon rekoseheni;  
  Vein kelkalla kotihin,  
  Rekosella riihen luoksi,  
  Panin aitan parven päähän,  
  Vaskisehen vakkasehen.  
Wiikon on wirteni wilussa, Viikon on virteni vilussa,  
Kauan kaihossa siasnut, Kauan kaihossa siaisnut;  
Jo tuonen wilusat wirret, Veänkö vilusat virret,  
Laulut kaikki pakkasesta Lapan laulut pakkasesta,  
  Tuon tupahan vakkaseni,  
Rahin rautasen nenähän, Rahin rautasen nenähän,  
Petäjäisen pienan päähän,    
Alle kuulun kurkihirren, Alle kuulun kurkihirren,  
Alle kaunihin katoksen, Alle kaunihin katoksen;  
  Aukaisen sanaisen arkun,  
  Virsilippahan viritän,  
Kerittelen pään kerältä, Kerittelen pään kerältä,  
Saahen solmun sommelolta. Suorin solmun sommelolta?  
Niin laulan hywänki wirren, Niin laulan hyvänki virren,  
Kaunihinki kalkuttelen, Kaunihinki kalkuttelen  
Ruualta rukihiselta, Ruoalta rukihiselta,  
Oluelta otraselta. Oluelta ohraiselta:  
Kun ei oo olutta luona, Kun ei tuotane olutta,  
Tahi taaria tähellä; Tarittane taari-vettä,  
Laulan suulta laihemmalta, Laulan suulta laihemmalta,  
Wetoselta wierettelen, Vetoselta vierettelen  
Kuulun iltani kuluksi, Tämän iltamme iloksi,  
Wähän päiwän päätteheksi; Päivän kuulun kunniaksi,  
Waiko aamun alkeheksi, Uuen aamun alkeheksi. <-- Uudessa Kalevalassa nämä säkeet toisin päin: Vaiko huomenen huviksi / Uuen aamun alkeheksi
Huomeneni huopeheksi? Vaiko huomenen huviksi,  
Noin kuulin saneltawaksi, Noin kuulin saneltavaksi, Noin kuulin saneltawaksi,
Tiesin wirttä tehtäwäksi: Tiesin virttä tehtäväksi: Tiesin wirttä tehtäwäksi:
Yksin meillä yöt tulewat, Yksin meillä yöt tulevat, Yksin meillä yöt tulewat,
Yksin päiwät walkeawat, Yksin päivät valkeavat, Yksin päiwät walkeawat,
Yksin synty Wäinämöinen, Yksin synty Wäinämöinen, Yksin synty Wäinämöinen,
Ilmautu ikirunoja. Ilmestyi iki-runoja Ilmestyi iki runoja,
  Kapehesta kantajasta, Kapehesta kantajasta,
  Ilmattaresta emosta. Ilmattaresta emosta.
Kawe ukko Pohjan herra, Olipa impi ilman tyttö, Olipa impi ilman tyttö,
Waka wanha Wäinämöinen, Kave Luonnotar korea, Kawe luonnotar korea;
Makas äitinsä kohussa Piti viikoista pyhyyttä,  
Kolmekymmentä keseä, Iän kaiken impeyttä,  
Yhen werran talwiaki,    
  Ilman pitkillä pihoilla,  
  Tasaisilla tanterilla.  
Ikäwysty aikojansa, Ikävystyi aikojansa, Ikäwystyi aikojansa,
Ouostu elämätänsä, Ouostui elämätänsä, Ouostui elämätänsä,
Kun ei konsa kuuta nähnyt,    
Eikä päiweä tawannut.    
  Aina yksin ollessansa, Aina yksin ollessansa,
  Impenä eläessänsä Impenä eläessänsä,
  Ilman pitkillä pihoilla, Ilman pitkillä pihoilla,
  Avaroilla autioilla. Awaroilla autioilla.
  Jop' on astuiksen alemma, Jop' on astuiksen alemma,
  Laskeusi lainehille, Laskeusi lainehille,
  Meren selvälle selälle, Meren selwälle selälle,
  Ulapallen aukealle; Ulapallen aukealle.
  Tuli suuri tuulen puuska,  
  Iästä vihainen ilma,  
  Meren kuohuille kohotti,  
  Lainehille laikahutti.  
  Tuuli neittä tuuitteli, Tuuli neittä tuuwitteli,
  Aalto impeä ajeli, Aalto impeä ajeli,
  Ympäri selän sinisen, Ympäri selän sinisen,
  Lakkipäien lainehien; Lakkipäien lainehien;
  Tuuli tuuli kohtuiseksi, Tuuli tuuli kohtuiseksi,
  Meri paksuksi panevi. Meri paksuksi panewi.
  Kantoi kohtua kovoa, Kantoi kohtua kowoa,
  Vatsan täyttä vaikeata Watsan täyttä waikeata,
  Vuotta seitsemän satoa, Wuotta seitsemän satoa,
  Yheksän yrön ikeä, Yheksän yrön ikeä;
  Eikä synny syntyminen, Eikä synny syntyminen,
  Luovu luomatoin sikiö. Luowu luomaton sikiö.
  Vieri impi veen emona,  
  Uipi iät, uipi lännet,  
  Uipi luotehet, etelät  
  Uipi kaikki ilman rannat,  
  Tuskissa tulisen synnyn,  
  Vatsan vaivoissa kovissa;  
  Eikä synny syntyminen,  
  Luovu luomatoin sikiö.  
  Itkeä hyryttelevi,  
  Sanan virkkoi, noin nimesi:  
  "Voi poloinen päiviäni,  
  Lapsi kurja kulkuani!  
  Jo olen joutunut johonki,  
  Iäkseni ilman alle,  
  Tuulen tuuiteltavaksi,  
  Aaltojen ajeltavaksi,  
  Näillä väljillä vesillä,  
  Lakeilla Lainehilla."  
  "Parempi olisi ollut  
  Ilman impenä eleä,  
  Kun on nyt tätä nykyä  
  Vierähellä veen emona:  
  Vilu tääll' on ollakseni,  
  Vaiva värjätelläkseni,  
  Aalloissa asuakseni,  
  Veessä vierielläkseni."  
  "Oi ukko ylijumala,  
  Ilman kaiken kannattaja!  
  Tule tänne tarvittaissa,  
  Käy tänne kutsuttaessa,  
  Päästä piika pintehestä,  
  Vaimo vatsan vääntehestä,  
  Käy pian, välehen jou'u,  
  Välehemmin tarvitahan!"  
  Kului aikoa vähäisen,  
  Pirahteli pikkaraisen,  
  Tuli sotka suora lintu, Tuli sotka suora lintu,
  Lenteä lekuttelevi, Lenteä lekuttelewi,
Etsien pesän sioa Etsien pesän sioa, Etsien pesän sijoa,
Asunmaata arwaellen. Asunmaata arvaellen. Asunmaata arwaellen.
  Lenti iät, lenti lännet,  
  Lenti luotehet, etelät.  
  Ei löyä tiloa tuota, Ei löyä sitä sijoa,
  Paikkoa pahintakana,  
  Kuhun laatisi pesänsä, Kuhun laatisi pesänsä,
  Ottaisi olo-siansa.  
    Selwällä meren selällä,
    Ulapalla aukealla.
  Liitelevi, laatelevi, Liitelewi, laatelewi,
  Arvelee, ajattelevi: Arwelee, ajattelewi:
  "Teenkö tuulehen tupani, "Teenkö tuulehen tupani,
  Aalloillen asuinsiani, Aalloillen asunsijani,
  Tuuli kaatavi tupasen, Tuuli kaatawi tupasen,
  Aalto vie asuinsiani." Aalto wie asunsijani."
Sillon wanha Wäinämöinen Niin silloin veen emonen, Niin silloin ween emonen,
  Veen emonen, ilman impi,  
Nosti polwensa merestä Nosti polvea merestä, Nosti polwea merestä,
  Lapaluuta lainehesta  
  Sotkalle pesän siaksi, Sotkalle pesän sijaksi,
  Asunmaaksi armahaksi. Asunmaaksi armahaksi.
Tuli kokko maalta Turjan, Tuo sotka sorea lintu, Tuo sotka sorea lintu,
Laskihen Lapista lintu;    
Lentelewi, liitelewi, Liiteleikse, laateleikse,  
Lenti iät, lenti lännet,    
Lenti luotehen loputen,    
Peritellen pohjasilman,    
Etsien pesän sioa,    
Asunmaata arwaellen.    
  Keksi polven veen emosen Keksi polwen ween emosen,
  Sinerväisellä selällä,  
Heinäseksi mättähäksi, Luuli heinä-mättähäksi, Luuli heinä-mättähäksi,
Kuloseksi turpeheksi. Tuoreheksi turpeheksi. Tuoreheksi turpeheksi,
Tuopa kokko Turjalainen    
Sai siitä pesän sioa;    
Keksi mättähän mereltä,    
Sinerwöisen lainehelta,    
Lentelewi, liitelewi, Lentelevi, liitelevi,  
Päähän polwen laskeuwi. Päähän polven laskeuvi,  
Hiero heinästä peseä, Siihen laativi pesänsä, Siihen laatiwi pesänsä,
Kulon päästä kutkutteli;    
Niin muni munia kuusi, Muni kultaiset munansa, Muni kultaiset munansa.
Kuusi kullaista munoa, Kuusi kultaista munoa,  
Rautamunan seitsemännen. Rauta-munan seitsemännen.  
Hierelewi, hautelewi Alkoi hautoa munia, Alkoi hautoa munia,
Päätä polwen lämmittäwi; Päätä polven lämmitellä; Päätä polwen lämmitellä;
  Hautoi päivän, hautoi toisen,  
  Hautoi kohta kolmannenki,  
Siitä wanha Wäinämöinen Jopa tuosta veen emonen, Jopa tuosta ween emonen,
  Veen emonen, ilman impi, Ween emonen, ilman impi,
  Tuntevi tulistuvaksi,  
  Hipiänsä hiiltyväksi:  
Tunsi polwensa palawan, Luuli polvensa palavan, Tunsi polwensa palawan,
Jäsenensä lämpiäwän. Kaikki suonensa sulavan. Kaikki suonensa sulawan.
Wawahutti polviansa Vavahutti polveansa, Vavahutti polveansa
Järkäytti jäseniänsä Järkytti jäseniänsä,  
Munaset wetehen wieri Munat vierähti vetehen, Munat vierähti vetehen
  Meren aaltohon ajaikse;  
Karskahti meren karihin Karskahti munat muruiksi Karskahti munat muruiksi
  Katkieli kappaleiksi. Katkieli kappaleiksi
  Ei munat mutahan joua,  
  Siepalehet veen sekahan,  
Munat wierähti muruiksi Muuttuivat murut hyviksi, Muuttuivat murut hyviksi
  Kappalehet kaunoisiksi: Kappalehet kaunosiksi:
Kokko ilmoille kohosi    
Silloin Wanha Wäinämöinen    
Sano muutaman sanansa:    
"Munasen alanen puoli Munasen alainen puoli Munasen alainen puoli
Alaseksi maaemäksi! Alaiseksi maaemäksi, Alaiseksi maa-emäksi
Munasen ylänen puoli Munasen yläinen puoli Munasen yläinen puoli
Yläseksi taivoseksi! Yläiseksi taivahaksi, Yläiseksi taivahaksi
Mi munassa ruskiata Yläpuoli ruskeaista Yläpuoli ruskeaista
Se päiväksi paistamahan Päivöseksi paistamahan, Päivöseksi paistamahan
Mi munassa valkiata Yläpuoli valkeaista Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan! Se kuuksi kumottamahan, Se kuuksi kumottamahan
Munasen muruja muita Mi munassa kirjavaista, Mi munassa kirjavaista
Ne tähiksi taiwahalle!" Ne tähiksi taivahalle, Ne tähiksi taivahalle
  Mi munassa mustukaista, Mi munassa mustukaista
  Nepä ilman pilvilöiksi. Ne on ilman pilvilöiksi.
Kalevala ja kansanrunousaineisto

Mikä on Elias Lönnrotin kädenjälki Kalevalassa, entä mikä osa eepoksesta on aitoa, tallennettua kansanrunoutta? Kalevalan suhde sen lähdeaineistoon, suullisena runoutena eläneeseen, kalevalamitalla laulettuun runouteen, on kiinnostanut Kalevalan lukijoita eepoksen ilmestymisestä (1835) lähtien (ks. Apo 2008: 360). Jo Kaarle Krohn, kansanrunoudentutkimuksen oppituolin ensimmäinen haltija, katsoi tärkeäksi tutkia kansanrunon ja Kalevalan suhdetta, jotta saataisiin selville Lönnrotin runojen koostamistavat (Krohn 1896: 157−158).

Kalevala ja kansanrunoaineisto -osiossa analysoimme Kalevalan runojen juoni- ja säeainesten suhdetta Lönnrotin työn aineistona olleisiin kansanrunoihin. Työn lähtökohtana ovat Lönnrotin sekä muiden kerääjien vuoteen 1848 mennessä tallentamat runot, joiden voidaan olettaa olleen Lönnrotin tiedossa uuden Kalevalan painoksen toimitustyön aikana. Muiden kerääjien tallenteista etenkin D. E. D. Europaeuksen vuosien 1845–1848 aikana keräämä aineisto toi lukuisia täydennyksiä sekä antoi lähtökohtia myös kokonaan uusien runojen kirjoittamiseen Kalevalaan (Kaukonen 1988b). Kansanrunoaihelmien esiintymistä, esimerkiksi alueellisia eroja, on paikoin kommentoitu myös Kalevalan ilmestymisen jälkeiseltä ajalta.

Kalevalan säkeet

Väinö Kaukosen säetutkimuksessa on osoitettu jokaisen Kalevalan säkeen vastaavuus kansanrunotallenteissa tai muussa aineistossa. Kaukonen on toimittanut säetutkimukset Vanhasta ja Uudesta Kalevalasta, ja ne pohjautuvat A. R. Niemen säetutkimukseen Alku-Kalevalasta Kalevalan kokoonpano I. Runokokous Väinämöisestä (1898). Kuten Kaukonen ilmoittaa, on hän Niemen luomalta perustalta lähtenyt etsimään säe säkeeltä vastineita Vanhan Kalevalan kokoonpanoon (Kaukonen 1939: I) ja tämän jälkeen Uuteen Kalevalaan.

Säetutkimuksen periaatteiden mukaisesti viite kertoo, mitä säettä Lönnrot ko. Kalevalan kohtaan käytti. Tavallisesti säeviite on kansanrunoviite, mutta mitä useampia versioita Lönnrot Kalevalasta teki, sitä enemmän työn kerroksellisuus, edelliset versiot ja työversiot, näkyy säeviitteissä. Käyttäjälle säetutkimuksen haasteena on se, että kansanrunoviitteet eivät välttämättä kerro laajemmista runokonteksteista Kalevalan takana, eivätkä avaa Lönnrotin toimitustyön valintaprosessia. Ne eivät myöskään suoraan näytä, millainen runo on kyseessä ja liittyykö runo laajemmin ko. Kalevalan kohtaan. (Ks. kritiikistä myös Kuusi 1984: 55.) Tästä huolimatta Kaukosen teos on kattava ja perusteellinen tutkimus siitä aineistosta, joka Lönnrotilla oli Kalevalan valmistelutöissä käytössään. Säetutkimuksen analyysissa havainnollistetaan säetutkimuksen viitteitä ja niiden taustalla olevia runotekstejä sekä joissakin tapauksissa osoitetaan laajemmin, minkälaisia muita runotekstejä Lönnrotilla oli mahdollisesti käytössään.

Väinö Kaukonen säetutkimukset

Väinö Kaukonen laati yksityiskohtaiset säetutkimukset Vanhasta ja Uudesta Kalevalasta, joista ensimmäinen oli hänen väitöskirjansa: Vanhan Kalevalan kokoonpano I (1939), jatkona sen toinen osa (1945) sekä seuraavalla vuosikymmenellä ilmestynyt Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos (1956). Näiden lisäksi valmistui vielä tutkimus Kantelettaren säkeistä (1984).

Kaukonen pahoittelee säetutkimustensa luonnollisen aikajärjestyksen epäloogisuutta. Jotta voitaisiin ymmärtää Lönnrotin toimitustapoja Uudessa Kalevalassa, olisi Kantelettaren säkeiden tekstihistoriallinen selvitys pitänyt laatia ensin (Kaukonen 1956: XII). Säetutkimus Kantelettaresta ilmestyi vasta 1984, vaikka työ oli alkanut 1950-luvulla Kaukosen selvittäessä Uuden Kalevalan painosta. Kuten Kalevalankin suhteen, Kantelettaren tutkimuksessa täytyi aloittaa yksityiskohtainen ja systemaattinen selvitystyö Lönnrotin käytössä olleista lähteistä ennen kuin voitiin toimittaa varsinainen tekstihistoriallinen tutkimus (Kaukonen 1956: IX−X).

Kaukosen alkuperäinen tutkimusidea pohjautuu Julius Krohnin esittämään käsitykseen Kalevalasta Lönnrotin kokoonpanona ja kokoonpanon taustoista. Julius Krohn totesi: "Erittäinkin on minun täytynyt luopua siitä luulosta, että kaikilla painetun Kalevalan seikoilla on vastineensa kansan laulussa" (Krohn 1885). Sen sijaan, että tutkimuksen tehtävänä olisi Kalevalan kansanomaisuuden osoittaminen, tehtäväksi muodostui tuon kokoonpanon toisintojen perusteellinen selvitys, "vähittäisen syntymisen osoittaminen selvittämällä kaikkien kysymykseen tulevien luonnosten ja runoelmien kokoonpano" (Kaukonen 1956: X; Hautala 1954: 200). Kokoonpanon idea näkyi myös ensimmäisen säetutkimuksen nimessä: Vanhan Kalevalan kokoonpano. Tutkimustyön edetessä Kaukosella vahvistui käsitys eepoksesta Lönnrotin taiteellisena ja kirjallisena työnä (Kaukonen 1948; 1988a). Seuraavaa säetutkimusta, kuten Lauri Honko huomaa, ei olisi voinut nimetä kokoonpanoksi johtuen Kaukosen näkemyksen vahvistumisesta (Honko 1958). Tämän vuoksi teoksen nimeksi tuli Kalevalan tekijää korostava muotoilu: Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos.

Kaukonen ei juurikaan avannut säetutkimuksensa periaatteita, mutta linjasi joitakin keskeisiä tavoitteitaan Vanhan Kalevalan tutkimuksen johdannossa. Kaukosen mukaan on tutkittava, mikä eepoksessa on kansanrunoperintöä. Toinen tärkeä tehtävä liittyy Lönnrotin työn perusteelliseen säeselvitykseen, mikä onkin Kaukosen tavoitteena. Kolmanneksi Kaukonen nimeää Lönnrotin työn taiteellisten piirteiden selvityksen. (Kaukonen 1939: 3−4.) Kaukonen lähti tutkimaan Lönnrotin toimitustyötä yksityiskohtaisella tarkkuudella tukeutuen Lönnrotin itsensä keräämään ja hänen tiedossaan olleeseen runoaineistoon. Lönnrotin lähdeaineiston säeselvityksen lisäksi Kaukonen laati tutkimuksiinsa perusteelliset kirjoitukset Lönnrotin lähteistä ja keruumatkoista. Tämän lisäksi Uuden Kalevalan säetutkimus sisältää myös tutkielmat Kalevalan ensimmäisen painoksen vastaanotosta, Kalevalan estetiikasta ja eepoksen rakenteesta. Tutkimuksensa loppuun Kaukonen liitti sanaston ja Lönnrotin aikomat liitteet, jotka jäivät vuoden 1849 painoksesta pois.

Kaukosen säetutkimuksen analyysi

Käsillä olevat selvitykset perustuvat Väinö Kaukosen Uuden Kalevalan säetutkimukseen Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos (1956). Kaukosen säeviitteitä on avattu suhteessa lähdeaineistoon: Lönnrotilla käytössä olleeseen kansanrunoaineistoon (vuoteen 1848 mennessä kerätty aineisto) sekä Kalevalan eri versioihin ja Kantelettareen. Lisäksi on testattu Kaukosen antamien viitteiden säeyhteyksiä sähköisen SKVR-tietokannan https://www.skvr.fi sekä kehitteillä olevan Octavo-tietokannan avulla (ks. lisää Kallio ja Mäkelä 2019). Selvitys osoittaa, että Kaukosen tutkimus sisältää hyvin vähän painovirheitä tai virheellisiä säeviitteitä. Säkeen tarkkuudella toimitettu viittaussysteemi on pätevä ja tarkka, joskin se antaa paikoin yksipuolisen kuvan Lönnrotin toimitustavoista ja käytössä olleesta runoaineistosta.

Kaukonen tarjoaa tavallisesti yhden suoran runoviitteen Kalevalan säkeeseen. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta viite on yhden säkeen mittainen. Vertaa-viite (vrt.) esiintyy silloin, kun Kaukonen haluaa viitata löyhästi samantyyliseen säkeeseen, jolla ei kuitenkaan ole suoranaista vastaavuutta Kalevalan säkeen kanssa. Usein Kaukonen ei anna minkäänlaista kansanrunoviitettä, vaan viittaa Kantelettaren lisäksi Kalevalan edellisiin versioihin, Vanhaan Kalevalaan ja omiin Vanhan Kalevalan säetutkimuksiinsa (Kaukonen 1939; 1945) tai Välilehditettyyn Kalevalaan.

Kaukosen viitteissä käytetyt lyhenteet

AK = Alku-Kalevala. Käsikirjoituksena säilynyt toinen ensimmäisistä Kalevalan versioista valmistui vuonna 1833 nimellä Runokokous Väinämöisestä. Runokokousta ennen Lönnrot oli jo saanut valmiiksi Sikermä-Kalevalan, joka sisälsi kolme teosta: Lemminkäinen, Väinämöinen ja Naimakansan virsiä.

Kantr. = Kanteletar I, II (1840) ja Kanteletar III (1841).

VK = Vanha Kalevala. Kalevalan ensimmäinen painettu versio ilmestyi 1835.

VKL = Välilehditetty Vanha Kalevala. Lönnrot teetti itselleen välilehdillä varustetun Kalevalan lähtiessään seitsemännelle keruumatkalle vuonna 1836.

UK = Uusi Kalevala. Vuoden 1849 Kalevala, joka on saanut Suomen kansalliseepoksen aseman.

Runoviitteet, kuten I1 234 viittaavat SKVR-julkaisun I1-osan numeroon 234.

Runoon 4 ->
Runoon 22 ->
Lönnrotin toimitustyö säetutkimuksen valossa

Lönnrot sitoi toimitustyössään eri tapahtumia juonellisesti toisiinsa käyttäen runsaasti toistoa ja tapahtumia selittäviä tai kerrontaa eteenpäin vieviä ilmauksia, kuten itse tuon sanoiksi virkki / lähti kohti kotia. Näissä tapauksissa säetutkimuksessa ei yleensä ole viitteitä, vaan Kaukonen on merkannut säkeen olevan yleisesti runoaineistossa esiintyvä.

Aino-runon taustalla on Hirttäytyneen neidon runo lisäksi useita samaan aihepiiriin läheisesti liittyviä runoja (mm. Varas vie koristeet, Myyty neito, Saaren neito, Meren kylpijät, Lunastettava neito, Laivassa surmattu veli), joita Lönnrot on säkeitä kootessaan käyttänyt. Säeviitteet osoittavat lyyristen runojen ja Kantelettaren vaikutuksen Lönnrotin työhön. Kaukonen ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa vie lukijaa Kanteletar-viitteen taakse eli lyyrisiin kansanrunosäkeisiin, joiden pohjalta Lönnrot on runon koostanut, vaan tyytyy viittaamaan Kantelettareen.

Erilaisten runojen hyödyntäminen on ollut Lönnrotilla paitsi temaattista toimittamista myös runosäkeiden lainaamista ja niiden muovaamista osaksi Kalevalaa. Yksittäiset säkeet muotoutuivat pääosin temaattisesti toisiaan lähellä olevista runoista ja aihelmista, vaikka toimitustyön taustalla näkyy myös irrallisia säkeitä esimerkiksi loitsuista ja sananlaskuista. Näihin Kaukonen ei aina ole viitannut, luultavasti sen vuoksi, etteivät ne liittyneet sisällöllisesti Kalevalan nimenomaiseen kohtaan. Usein Lönnrot toistaa aiemmin esitettyjä säkeitä ja pohjaa muuntelun väljästi kansanrunoainekseen, mutta usein sitäkin vahvemmin, omiin Kalevalan säkeisiinsä. Myös omat runomuistiinpanot olivat Lönnrotille ensisijainen lähdeaineisto, jota muiden kerääjien runotekstit tarvittaessa täydensivät.

Lönnrotin runosäkeiden tuntemus ja henkilökohtainen kokemus niiden muuntelusta kasvoivat paitsi keruumatkojen ansiosta myös yhä lisääntyvän kansanrunojen muokkaamisen myötä. Vanhan ja Uuden Kalevalan välissä Lönnrot sai valmiiksi Kantelettaren esiversion (käsikirjoitus julkaistiin 1929, Relander 1929a) sekä julkaisi lyyrisen kansanrunon kokoelman, Kantelettaren (1840, 1841). Säkeiden ja runojen karttuessa Lönnrot kirjasi niitä niin Kantelettaren kuin Kalevalan työversioihin (Relander 1929b; Borenius ja Krohn 1895). Keruumatkojen lisäksi Lönnrot toimitti kansanrunoja myös muissa yhteyksissä, kuten suomenkielisessä aikakausjulkaisussa, Mehiläisessä. Runojen ja säkeiden toimitustyö ei päättynyt Kalevalan laajennetun version ilmestymiseen vuonna 1849, vaan jatkui aivan viimeisiin elinvuosiin saakka 1880-luvulle. Kantelettaren laajennettu versio, jonka Lönnrot arveli kasvavan ainakin puolet laajemmaksi kuin painettu Kanteletar (1840), jäi kesken, ja sittemmin unohtui arkiston uumeniin (ks. Fitzgerald & Hämäläinen 2018: 182−190).

Säetutkimukset Aino-runosta ja häärunosta

Avoin Kalevala -edition ensimmäisessä osassa avattiin Väinö Kaukosen säeviitteitä Kalevalan 4. runon, niin kutsutun Aino-runon osalta. Aino-runo on yksi niistä Kalevalan runoista, joka on muodostunut suuressa määrin Lönnrotin toimitustyön ja taiteellis-yhteiskunnallisen näkemyksen pohjalta. Aino-runon kansanrunomalleina on eeppisiä ja balladirunoja, joiden lomaan Lönnrot on liittänyt lyyrisiä huoliaihelmia.

Edition toisessa osassa säeselvityksen analyysi kohdistuu häärunoihin, jotka runokulttuurissa olivat pääosin naisten laulamaa rituaalirunoutta. Niiden tarkoituksena oli irrottaa morsian lapsuuden perhetaustastaan ja liittää hänet uuteen, sulhasen muodostamaan yhteisöön. Häärunoilla ja itkuilla varmistettiin siirtymisen mahdollisimman hyvä onnistuminen. (Ilomäki 1989: 149.) Häärunot on valittu Kaukosen selvitystyön kohteeksi, sillä niiden lähdepohja on toinen kuin Lönnrotin paljolti itsensä muokkaamassa Aino-runossa. Näin kahden täysin erilaisen Kalevalan runon säeanalyysi havainnollistaa paitsi Lönnrotin toimitustyötä runoaineiston parissa myös Kaukosen tutkimuksen eri puolia.

Kalevalan runo 22 kuvaa häitä morsiamen kotona, jossa morsiamen omaiset valmistavat nuorta naista avioliittoon. Laatiessaan Aino-runoa Lönnrotilla oli alustava juonikaava, mutta ei kokonaista tarinaa. Tämän vuoksi hänen piti liittää eri aiheisia runotekstejä ja runolajeja toisiinsa saadakseen eepokseen linkittyvän tarinallisen kokonaisuuden. Häärunon suhteen Lönnrot toimi toisin. Lönnrot oli jo julkaissut keskeiset häänäytelmän runot Kantelettaressa vuonna 1840 sekä Kalevalan aiemmissa versioissa (ks. Niemi 1898; Kaukonen 1939). Näin hänellä oli jo käytössään häälaulut. Kaukosen mukaan Lönnrot tukeutui kreikkalaisen teatteriesityksen malliin, jossa korostui näytelmän eri henkilöiden roolit (Kaukonen 1956: 478). Kalevalan häärunossakin keskeisellä sijalla on henkilödialogi, eivätkä runot varsinaisesti vie eeppistä kerrontaa eteenpäin.

Aino-runon kansanrunolähteinä Lönnrot on Kaukosen tarjoamien viitteiden mukaan mukaan hyödyntänyt yhteensä 55 erillistä runotekstiä (suorat viitteet), joista yli puolet (28) on Lönnrotin tallentamia. Maantieteellisesti Raja-ja Pohjois-Karjalan alueilta tallennetut runot ovat keskeisessä osassa (yht. 23 tekstiä). Kalevalan häärunossa 22 Lönnrot on puolestaan seurannut yhteensä 64 erillistä runoa (suorat viitteet), joista yli puolet on Etelä-Karjalasta tai Raja- ja Pohjois-Karjalasta. Tämä tulos ei kuitenkaan suoraan merkitse sitä, että juuri nämä tekstit olisivat toimineet keskeisinä malleina runossa. Useassa kohdassa Lönnrot on pohjannut säkeen omiin häärunotallenteisiin Vienan Karjalasta, Vuokkiniemeltä ja Uhtualta. Näiden tekstien varaan Lönnrot rakensi runoa myös Vanhassa Kalevalassa (Kaukonen 1939: 122−125).

Kantelettaren säetutkimuksen valmistuminen ennen Lönnrotin laajennettua Kalevala-painosta (1849) olisi auttanut tutkimuksen tekijää − niin runsaasti runojen 4 ja 22 säeviitteissä on viitteitä Kantelettareen. Aino-runon säkeissä on viitattu 19 Kantelettaren runoon, Kalevalan häärunossa 21 runoon. Lisäksi Lönnrotin lähteinä ovat olleet Kalevalan aiemmat versiot, erityisesti Vanha Kalevala ja Välilehditetty Kalevala.

Molempien analysoitavien Kalevalan runojen kohdalla on nähtävissä, että Lönnrot seuraa yksittäisten säkeiden sijaan säekokonaisuuksia ja tavallisesti yhtä pohjatekstiä, johon hän sovittaa muita säkeitä. Lähes aina Lönnrot on tehnyt muutoksia kansanrunosäkeeseen. Tyypillisesti muutokset liittyvät kieleen (sanojen ja tavujen taivutus, murteen vähentäminen, allitteraation lisääminen), ei niinkään säkeen merkitykseen. Vahvemmin Lönnrotin toimitukselliset muutokset ovatkin havaittavissa säkeiden, runotekstien ja eri lajien yhdistämistekniikassa sekä muissa eepoksen juonellisista vaatimuksista johtuvissa sovituksissa.

Säetutkimuksen haasteet nykypäivän tutkijalle liittyvät useimmiten runojen ja yksittäisten säkeiden kontekstualisointiin. Kaukosen antamissa säeviittauksista ei useinkaan selviä, millaisesta runosta säeviite on poimittu ja liittyykö runo laajemmin kyseiseen Kalevalan kohtaan. Joissakin tapauksissa Kaukosen tarjoaman säeviitteen runo liittyy läheisesti Lönnrotin hyödyntämiin muihin runoihin, mutta ei suoraan ole samaa kerrontakontekstia. Kontekstualisoinnin puutteista huolimatta säetutkimuksen avulla saadaan tarkkaa tietoa yksittäisten säkeiden vaikutuksesta Lönnrotin toimitustapoihin. Tutkimus myös havainnollistaa tekijän, Väinö Kaukosen työn haasteita, joista yksi liittyy viitteiden kerroksellisuuteen − mikä luonnollisesti johtui myös Lönnrotin työskentelytavoista ja aineiston runsaudesta. Valtavan tallennetun runoaineiston lisäksi Lönnrotilla oli käytössään monta eri eeposversiota sekä muita kansanrunokokoelmia, joten mahdollisia säkeitä Kaukosella oli selvitettävänään lukemattomia.

Runoon 4 ->
Runoon 22 ->
Kanteletar ja Välilehditetty Kalevala Lönnrotin lähdeaineistoina

Väinö Kaukosen säetutkimuksia tarkasteltaessa säeviitteistä nousee esiin Lönnrotin omien kansanrunokokoelmien ja eri eeposversioiden keskeisyys. Tämä on näkyvissä erityisesti Uuden Kalevalan säetutkimuksessa, jossa korostuvat Vanhan Kalevalan lisäksi Kantelettaren ja välilehditetyn Vanhan Kalevalan merkitys Lönnrotin työskentelyssä.

Tämän vuoksi on kiinnostavaa, että Kaukonen ei tutkimuksessaan analysoi Lönnrotin työversiota. Kantelettaren vaikutusta Kalevalaan Kaukonen selvitti vasta Kantelettaren säetutkimuksessaan vuonna 1984 (Kaukonen 1984: 35−37). Vanhan Kalevalan välilehtien merkitystä Kaukonen ei pohtinut, mutta sitä ei ole tehnyt kattavasti myöskään myöhempi tutkimus (ks. kuitenkin Apo 2004; Timonen 2004b; Hämäläinen 2012).

Vanhan Kalevalan jälkeen huhtikuun alussa 1836 Lönnrot lähti kuudennelle keruumatkalleen. Matkan runoaineisto oli niin runsas, että Lönnrotilla lienee herännyt ajatus Kalevalan täydentämisestä (Kaukonen 1956: 399). Seuraavan matkan tarkoituksena oli hakea lisäyksiä Kalevalaan. Runojen keruun ohella se oli myös tutkimusmatka, sillä Lönnrot keräsi myös muun muassa tarinoita ja satuja. Matka alkoi J. Fr. Cajanin kanssa syksyllä 1836, mutta miesten tiet erosivat Uhtualla vuoden vaihteessa, jolloin Lönnrot suuntasi eteläiseen Karjalaan. Mukana matkalla oli välilehdillä varustettu Kalevala, jonka sivuille Lönnrot kirjasi uusia säkeitä ja laajempia kokonaisuuksia. A. R. Niemen mukaan välilehdillä on kuitenkin melko vähän Lönnrotin muistiinpanoja varsinaiselta keruumatkalta. Suurin osa Välilehditetyn Kalevalan merkinnöistä on kirjoitettu 1840-luvulla Uutta Kalevalaa toimittaessa. (Borenius ja Krohn 1895: I; Kaukonen 1956: 401, 405.)

Vanhan Kalevalan välilehdillä on runsaasti lisäsäkeitä ja kokonaisuuksia Vanhan Kalevalan runoon 31 (myöh. Aino-runo) sekä häärunoon 15. Säkeet Aino-runon osalta ovat usein irrallisia, ilman suoraa yhteyttä itse runon kulkuun. Häärunoa laatiessaan Lönnrot tukeutui Vanhaan Kalevalaan ja selkeämmin tietyn runolajin, häälaulun säkeisiin. Välilehditetty Kalevala oli Lönnrotille työversio, hahmotelma, jonne lisäillä mahdollisimman paljon sopivia säkeitä ja niiden lukuisia toisintoja. Varsinainen kokonaiskuva runoista oli vielä monelta osin tekeillä.

Sitäkin vahvemmin molemmissa Kalevalan runoissa on näkyvissä jo julkaistun ja viimeistellyn kokoelman, Kantelettaren vaikutus. Vaikka Aino-runossa Lönnrot seurasi myös Kantelettaren runoja, on sille leimallista eri aihelmien ja runolajien muodostama kuvaus päähenkilön tunteista ja runon tapahtumista. Häärunojen suhteen valmis formaatti oli jo olemassa (häiden eri osat). Kantelettareen sommittelemien häälaulujen sekä aikaisemmin valmistuneiden häälaulujen (Naimakansan virsiä, Alku- ja Vanha Kalevala) perusteella runon 22 laatiminen ei liene ollut toimitustyön vaikeimpia osia.

Kaikkein suurin vaikutus Kantelettarella on ollut Uuden Kalevalan häärunoihin, minkä Kaukonen toteaa myöhemmin tutkimuksessaan Kantelettaresta (Kaukonen 1984: 37). Kalevalan häärunossa 22 Lönnrot on hyödyntänyt 21 Kantelettaren runoa. Näistä kahdeksan on varsinaisia häälauluja (Kntr. I 127, 139, 140, 141, 142, 148, 149, 151), loput pääosin lyyrisiä huolilauluja ja joitakin naisten lauluja.

Välilehditetty Kalevala ja Kanteletar ovat kiinnostavia aineistoja paitsi suhteessa Uuteen Kalevalaan, myös suhteessa Lönnrotin toimitustapoihin. Kalevalan työversiossa on näkyvissä Lönnrotin prosessuaalinen näkemys runoista sekä alati kasvava kiinnostus lisätä lyyrisiä runoja Kalevalan tarinakokonaisuuteen. Välilehdille Lönnrot kirjasi runsaasti lyyrisiä hajasäkeitä sekä viitteitä Kantelettaren runoihin. Kanteletar ja Välilehditetty Kalevala voidaankin nähdä alustavina hahmotelmina kohti Uuden Kalevalan lyyrisiä kuvauksia (Hämäläinen 2012: 27).

Kansanrunot ja SKVR-hakemiston rakenne

Analyysin tavoitteena on ollut selvittää, miten Lönnrotin punomien Kalevalan runojen juonet ja aiheet, säekokonaisuudet ja yksittäiset säkeet esiintyvät kentällä tallennetuissa, Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) -kirjasarjaan painetuissa kansanrunoissa. Analyysin apuna on käytetty Väinö Kaukosen (1956) säetutkimusta, painettua SKVR-kirjasarjaa, digitaalista SKVR-tietokantaa (www.skvr.fi) sekä koekäytössä ollutta uutta Octavo-SKVR-tietokantaa, jonka hakumahdollisuudet ovat jonkin verran SKVR-tietokantaa laajemmat. Kommenteissa yksilöidään säeaineksen esiintyminen hakemiston runoissa, runotyypeissä ja aihelmissa, sekä havainnoidaan muun muassa sen alueellista esiintymistä, yleisyyttä tai harvinaisuutta. Lönnrotin tapaamien ja hänen työhönsä eniten vaikuttaneiden laulajien yksilöllisiä ja suku- tai paikallistradition mukaisia juoniratkaisuja sekä persoonallisia säkeitä on kommentoitu viitteellisemmin.

Epiikan ja loitsujen osalta SKVR-hakemisto on järjestetty nimettyjen, juoneltaan tai sisällöltään jossain määrin yhteneväisten mutta säeainekseltaan varsin hetorogeenisten "runotyyppien" mukaan (esimerkiksi: Lemminkäisen virsi, Polvenhaava, Kateita ja noitia vastaan). Näitä runotyyppejä voi yksittäiseen esitettyyn runoon sisältyä yksi tai useita. Runotyypit sisältävät edelleen lukuisia pienempiä kiteytyneitä säekokonaisuuksia, aihelmia ja esimerkiksi säepareja, joita laulajalla on käytössään tuottaessaan runoa suullisen komposition keinoin. Lyriikan ja häälaulujen osalta SKVR-hakemiston otsikkotasot viittaavat useimmiten tällaisiin pienempiin yksiköihin, kiteytyneisiin "aihelmiin", jotka voivat vastaavasti yhdessä kansanrunossa muunnella ja risteytyä erilaisin tavoin. Analyysissa on yksittäisten kansanrunojen ohella viitattu näihin SKVR-hakemistosta löytyvien runotyyppien ja aihelmien otsikoihin, jotta lukija voi halutessaan löytää digitaalisesta SKVR-tietokannasta muut samaan tyyppiin kuuluvat runot ("Hae runotyypillä" kohta).

Runoon 11 ->
Runoon 12 ->
Kalevalan kieli

Kalevala on kansanrunoihin perustuva, kieleltään rikas teos. Toisaalta Kalevala on Elias Lönnrotin teos, jossa heijastuu hänen tapansa käyttää kieltä ja hänen kieltä koskevat tavoitteensa sekä myös 1800-luku kielellisen murroksen kautena. Edellisten lisäksi Kalevala on suomen kielen ja kansallisen identiteetin kehittymisen kannalta keskeinen teos.

Kalevalan kieli -osiossa lukija voi tutustua Kalevalaan edellä mainituista näkökulmista. Elias Lönnrotin tavoitteena oli muokata runokielestä helppolukuisempaa, ja tämä periaate on pidetty mielessä myös Avoin Kalevala -edition sananselityksiä laadittaessa. Selitettävistä sanoista, lähdeaineistoista ja toiminnoista kerrotaan tarkemmin Sananselitysten periaatteet -osiossa.

Kalevala ja suomen kieli

Kalevalalla oli 1800-luvulla merkittävä rooli kansallisen hengen vahvistumisessa, ja se vaikutti myös suomen kirjakielen kehittymiseen. Suomen kielen asemaa haluttiin vahvistaa niin, että siitä tulisi hallinnon, koulutuksen ja sivistyksen kieli. Samalla tiedostettiin kuitenkin sen puutteet, jotka merkittävästi jarruttivat tavoitteiden täyttymistä; kieltä tulisikin kehittää, jotta se voisi saada virallisen aseman. (Paunonen 1993.)

Vanha kirjakieli pohjautui vielä 1800-luvun alussa voimakkaasti läntisiin murteisiin, mutta kansanrunouden keruun, Kalevalan ja muiden runojulkaisujen myötä siihen saatiin uutta sanastoa sekä äänne- ja muoto-opin piirteitä myös idästä. Kalevalan merkittäväksi ansioiksi voidaan laskea kirjakielen sanaston kartuttaminen. Vanhassa Kalevalassa on 184 Nykysuomen sanakirjaan päätynyttä sanaa, joita ei löydy aikaisemmista sanakirjoista, esimerkiksi ansiotyö, leivonta, nuoriso. Lisäksi teoksessa on 197 sanaa, jotka olivat kyllä esiintyneet kirjallisissa lähteissä aikaisemmin mutta tulivat laajemmin tutuiksi vasta Kalevalan julkaisemisen myötä. Tällaisia ovat esimerkiksi huolestua, huokaista, pikkusormi. Eepoksen myötä kirjakielessä lisääntyi bahuvriihiyhdyssanojen käyttö, Kalevalassa tällaisia ovat esimerkiksi kuolasuu, koukkupolvi, villahäntä. Sananmuodostusta rikastuttamaan saatiin erilaisia johtimia. (Punttila & Issakainen 2003.) Lönnrot kartutti kirjakielen sanastoa paitsi Kalevalan kautta myös kehittämällä termejä esimerkiksi oikeus- ja kasvitieteen tarpeisiin. Nykysuomen keskeisessä sanastossa on useita satoja Lönnrotin muodostamia uudissanoja. (Pulkkinen 1986.)

Eepoksen äänne- ja muoto-opilliset piirteet eivät vaikuttaneet kirjakieleen yhtä merkittävällä tavalla kuin sanasto. Kuitenkin osittain Vanhan Kalevalan ansiosta siihen yleistyi suomen kaakkoismurteissa esiintyvä ts eikä läntinen tt, vrt. esimerkiksi vatsa ~ vatta, itse ~ itte. Eepos vaikutti lisäksi esimerkiksi siihen, että abessiivisijan aikaisempi pääte -ta/-tä korvautui muodolla -tta/-ttä, vrt. abessiivi Kalevalassa: Alasti alakivellä, Ilman vyöttä, vaattehitta. (Punttila & Issakainen 2003.)

Kalevalan vaikutus heijastuu myös nimistöön, niin henkilön-, yritys- kuin paikannimiin. Eepoksessa esiintyvien nimien yleistymistä tukivat kansalliseen kehitykseen kytkeytyneet fennomaaniset pyrkimykset ja halu samaistua eepoksen maailmaan. 1800-luvun loppupuolella sanomalehdille ja muille julkaisuille ammennettiin nimiä Kalevalasta. Henkilönnimistöön saatiin Ahti, Aino, Ilmari, Kalervo, Kauko, Tellervo ja Terhi jne. (Sihvo 1972: 399–402.)

Sananselitysten periaatteet

Lukijan on mahdollista lähestyä Kalevalan vaikeaselkoiseksi miellettyä kieltä sananselitysten avulla. Selitettävät sanat ovat sellaisia, jotka vaikeuttavat käsiteltävien runojen sisältöjen hahmottamista esimerkiksi poikkeavan merkityksen, suppean levinneisyyden tai nykykielelle vieraan taivutuksen takia. Lisäksi selitetään paikan- ja henkilönnimet ja sellaiset sanat, joiden tarkoitteet ovat merkityksellisiä Kalevalassa ja esiintyvät siinä tiheään. Sananselitykset on laadittu runoteksteihin selkeyttä, luettavuutta ja erilaisia käyttäjiä silmällä pitäen, eikä kaikkia nykysuomelle vieraita kielenpiirteitä käsitellä sen vuoksi tarkemmin.

Sananselitykset on helppo lisätä ja poistaa runotekstistä. Selitetyt sanat erottuvat muista pohjavärillä, kun runon yläpuolelta valitsee kohdan "sananselitykset". Kun hiiren osoitinsymbolin vie värjätyn sanan ylle, avautuu selitys pieneen ikkunaan sen yhteyteen. Tavallisimmin ikkunassa esitellään sanan perusmuoto ja merkitys. Poikkeuksen tekevät refleksiivitaivutetut verbit, joiden aika- tai persoonamuoto ei välttämättä käy lukijalle ilmi johdin- ja pääteainesten perusteella. Tällaisissa tilanteissa ikkunassa esitetään ensimmäiseksi verbin perusmuoto ja sen jälkeen runossa esiintyvä taivutusmuoto lyhenteen (refl.) kera. Viimeiseksi ilmoitetaan verbin merkitys siinä taivutusmuodossa, jossa se on itse runotekstissä.

Joistakin sanoista on haluttu antaa enemmän tietoa, jolloin niiden kohdalla on ikkunassa linkki "katso lisää". Linkin kautta oikealla puolella sijaitsevalle palstalle avautuu laajempi kommentti. Kommenteissa voidaan esimerkiksi avata sanan merkitystä ko. kontekstissa, antaa viitteitä sanan mahdollisista muista merkityksistä Kalevalassa ja kansanrunousaineistossa tai tarkentaa sitä, miten Lönnrot on sanaa tulkinnut.

Sananselityksien laatimisessa keskeisiä lähteitä ovat Elias Lönnrotin Kalevalaa koskevat selitykset (Lönnrotiana = Lna 38, 121, 122 ja 123), hänen Lyhennettyyn Kalevalaan (1862/2005) laatimansa selitykset ja sanaluettelo, Aimo Turusen teos Kalevalan sanat ja niiden taustat (1979) sekä Raimo Jussilan teos Kalevalan sanakirja (2009). Muita paljon käytettyjä lähteitä ovat Kotimaisten kielten keskuksen Karjalan kielen sanakirja (KKS), Suomen murteiden sanakirja (SMS), Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja (NESK), Christfried Gananderin sanakirja Nytt Finskt Lexicon (1787/1997) ja Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (2012).

Runovalikkoon ->
Kalevala Lönnrotin teoksena

Lönnrotin yhtenä keskeisenä huolena Kalevala-työskentelyssä oli se, miten esittää suullisesti laulettua ja välittyvää perinnettä kansanomaisesti mutta ymmärrettävästi kirjallisessa muodossa. Usein suomea heikosti taitavilla lukijoilla oli jo lähtökohtaisesti vaikeuksia ymmärtää kalevalamitalla laulettua runoutta ja sen esittämää esimodernia maailmankuvaa. Minkälaisia päämääriä Lönnrotilla oli runoaineiston muokkaustyössä? Mihin ratkaisuihin hän päätyi, mitä runoaineistosta valitsi, mitä hylkäsi, entä mitä halusi korostaa? Kalevala Lönnrotin teoksena havainnollistaa Lönnrotin työtapoja ja Kalevalan valmistumista eri toimituksellisten valintojen ja ratkaisujen kautta.

Lönnrotin toimitustavat
Yhtenäisyys

Lönnrotin edeltäjät, kansanrunokokoelmia julkaisseet Carl Axel Gottlund ja Zacharias Topelius vanhempi, katsoivat runojen arvon olevan niiden historiallisessa sisällössä. Molemmat pyrkivät julkaisemaan runot sellaisenaan, vaikka stilisoivatkin niiden kieliasua. Lönnrotin toimitustyö oli monitasoisempaa. Murteellisen kieliasun yhtenäistämisen lisäksi Lönnrotia ohjasi sisällöllinen yhtenäisyys. Hän lisäsi uusia säkeitä, yhdisteli eri aihelmia, runoja ja henkilöhahmoja sekä esitti samasta runotyypistä useita versioita. Runon sisältö ja poetiikka venyivät myös kansanrunoa runsaamman parallelismin (toiston) ja allitteraation (alkusoinnun) johdosta. (Kaukonen 1979: 34−35; 1984; Apo 1995: 78.) Tämä oli se seikka, josta Lönnrotia myös kritisoitiin.

Paras toisinto

Kielellisillä ja poeettisilla muutoksilla Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoja mahdollisimman täydellisesti. Käsitys "aidosta" kansanrunosta oli Lönnrotin aikaan toinen kuin nykyään. Tähän vaikutti myös 1800-luvun keruutilanteiden todellisuus. Paperin ja kynän varassa tapahtuva runojen ylöskirjaaminen tarkoitti käytännössä sitä, että kaikkea ei ehtinyt kirjoittaa paperille. Sanoja täytyi kiireessä lyhentää ja täydentää myöhemmin ulkomuistista. Koska asianmukaisia arkistoja ei vielä ollut, kerättiin kansanrunoja julkaisemista varten, ja niiden muokkaamiseen suhtauduttiin käytännöllisesti. Runot pyrittiin esittämään luettavassa muodossa, murre-eroja siloteltiin ja runot kirjoitettiin yleiskieliseen muotoon. Valistuksellinen ja määrällinen keruuintressi pyrki tuomaan suullisesti laulettua kansanrunoutta yleiseen tietoon mahdollisimman kattavasti. (Saarinen 2018: 17−18.) Lönnrot keräsi, kirjoitti ja esitti kansanrunoja tavoitellen elävää kuvaa menneisyydestä kirjoitetun kielen välityksellä (Karkama 2001: 179). Jo ensimmäisessä kansanrunojulkaisussa, Kantele-vihkoissa (1829−1831), toimitusvalintoja ohjasi parhaimman toisinnon periaate: "Näistä olen minä valinnut präntättäväksi sen, joka mielestäni on paras ja täydellisin, sillä jokaisellen minä en ole saanut tilaa" (VT 5: 166).

Valistus

Täydellisen ja puhtaan runon lisäksi Lönnrotia ohjasi valistuksellinen päämäärä edistää suomen kielen kehitystä ja lisätä tietoa esivanhempien ajoista (Kaukonen 1979: 35). Tarkoituksena oli luoda runoaineiston pohjalta mahdollisimman monipuolinen kuvaus esimodernista maailmasta. Lönnrotin toimitustapaa on tältä osin nimitetty myös ensyklopediseksi (Hyvönen 2001; Hyvönen 2008: 344). Kantele-vihkon esipuheessa Lönnrot määrittelee tavoitteensa seuraavasti: "-- toivoisin niistä ei ainoastansa voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista --" (VT 5: 165).

Lönnrotin rooli

Lönnrotin keruutyö ja julkaisutavoitteet pyrkivät todistamaan suomen kielen runollista arvoa ja suomalaisten menneisyyttä. Taustalla oli herderiläinen näkemys kansasta autenttisen kulttuurin ja luonnollisen kielen edustajana, ja kansanrunosta tämän kielen luonnollisimpana välineenä (Karkama 2001: 178−181). Niin ikään romanttinen oli Lönnrotin ajatus kansanrunosta ihmisen toisena, pyhänä kielenä (Kantelettaren esipuhe, 1840). Erityisenä kielenä kansanruno oli kollektiivisesti syntynyttä ja yhteisiä tunteita ilmaisevaa runoutta. Kalevalaa laatiessaan Lönnrot häivytti omaa rooliaan tekijänä asemoiden itsensä runolaulajien kaltaiseksi laulajaksi (Borenius ja Krohn 1895: 2−3; VT 5: 408).

Vanhassa Kalevalassa Lönnrot korosti noudattaneensa laulajien mallia ja parhainta toisintoa. Esipuhe on kirjoitettu minämuodossa, kun taas Uudessa Kalevalassa puhujan ääni on etääntynyt passiiviin. Toisaalta Lönnrot rinnasti itsensä runolaulajiin. Lönnrotin vaihtuva asema Kalevalan tekijänä näkyi myös runoaineiston käsittelyssä. Runoaineiston lisääntyminen yhä uusien runonkeruumatkojen sekä muiden kerääjien muistiinpanojen myötä vaikutti eeposkokonaisuuden muodostumiseen. Lönnrotilla oli runsauden pula. Runoaineisto oli kasvanut määrällisesti niin paljon, että toimittajan valintojen merkitys korostui väistämättä.

Lukijat

Lönnrotin suhde suulliseen perinteeseen ja perinneyhteisöön oli runolaulajia väljempi ja etäisempi. Teosten vastaanotto ja tulkinta koskivat suomea heikosti taitavaa sivistyneistöä, ei runoperinteen tuntijoita ja käyttäjiä, rahvasta. Lönnrotin tavoitteena oli yleissuomalaistaa eri alueilta tallennettuja kansanrunoja ja niiden heijastamaa todellisuutta, jotta sivistyneistö kykeni ymmärtämään runojen kieltä ja merkityksiä. (Honko 1987: 126.) Lönnrotin käsitys runojen julkaisemisesta oli samansuuntainen kuin hänen eurooppalaisilla edeltäjillään ja aikalaisillaan. J. G. Herder, Grimmin veljekset, James MacPherson ja Thomas Percy muokkasivat runoja ja tarinoita sivistyneiden lukijoiden käsityksiä vastaavaksi (Apo 2006).

Vanhaan ja Uuteen Kalevalaan Lönnrot laati proosamuotoiset lyhennelmät kunkin runon alkuun varmistaakseen, että runojen sisältö ymmärrettäisiin (Apo 2008: 366). Myös Kalevalan eettinen tendenssi (Kaukonen 1956: 461) oli yksi toimituksellinen tapa puhutella lukijoita. Esimerkiksi Aino-runon opetus, etteivät vanhemmat saisi naittaa tyttäriään vastoin heidän omaa tahtoaan (UK 4: 439−446), ei esiinny kansanrunoissa.

Kalevala-prosessi

Mitä runsaammin keruumatkoilla saatuja runoja kertyi, sitä enemmän Lönnrot uudestaan kirjoitti eeposta: muokkasi, poisti ja lisäsi aiemmin tehtyyn. Lauri Honko on nimittänyt Kalevalan vaiheittaista valmistumista Kalevala-prosessiksi (Honko 1999). Ero runoja laulaneisiin miehiin ja naisiin näkyi kirjallisessa työskentelyssä ja julkaisuympäristössä. Lönnrotin runosäkeiden tuntemus oli suuri, ja kirjallisesti esittäen hän pystyi palaamaan säkeisiin yhä uudestaan (Kaukonen 1984: 39).

Kalevalan ensimmäisiä, käsikirjoituksina säilyneitä versioita, niin kutsuttuja Alku-Kalevalaa (1833) ja Sikermä-Kalevalaa (1833), seurasi suunnitelma runoelman laajentamista varten: oli löydettävä hyviä laulajia sekä saatava uusia runoaineksia (kirje Johan Gabriel Linsénille 6.2.1834). Vanhan Kalevalan (1835) jälkeen Lönnrot teki suuret keruumatkansa (1836−1837, 1838), joiden aikana tallennettu aineisto kartutti erityisesti lyyrisen runon kokoelmaa, Kanteletarta. Kalevalan toimitustyöhön vaikuttivat muiden kerääjien runoaineiston lisäksi Lönnrotin muut kansanrunotyöt; muun muassa Kantelettaren merkitys Uuden Kalevalan kehittymisessä on ollut merkittävä (Kaukonen 1984).

Lyriikan merkitys toimitustyössä

Lönnrotin mielestä lyriikka eli lauluruno oli niin somaa ja suloista, ettei siihen voinut olla ihastumatta (VT 5: 346−347). Kalevalamittainen lyriikka sisältää moninaisia aihelmia herkistä ja surullisista kokonaisuuksista aggressiivisiin, seksuaalisiin ja ahdistaviin tunnelmiin. Lönnrot kuitenkin painotti, että surun tunne ja laulu kuuluivat erottamattomasti yhteen: "Kuinka owatki ystäwiä toinen toisillensa surullinen mieli ja laulu" (VT 2: 407). Surua kuvastavat laulut kiehtoivat Lönnrotin mieltä. Hän selvitti niiden sisältöä ja merkitystä ensin Laulusta-kirjoituksessa, sitten Kantelettaren esipuheessa, jossa hän käytti huolirunoja esimerkkeinä kuvatessaan laululyriikan erityispiirteitä. Lönnrot myös julkaisi huolilauluja jo ensimmäisessä kansanrunokokoelmassaan, Kantele-vihkossa (Kantele II, 1829: 45−70), sekä toimittamassaan suomenkielisessä aikakauslehdessä, Mehiläisessä (helmikuu 1837).

Lönnrot kirjoitti lukijoille, joille kansanrunous oli verrattain vieras, joskin ihannoitu runouden laji. Läheisimpiä olivat J. G. Herderiä myötäillen romantiikan ajatukset lyriikasta alkuperäisenä, välittömästi tunteista nousevana runoutena. Lyriikka tunteiden kielenä oli kaikille yhteistä. (Hökkä 2000: 16.) Tätä korosti myös Lönnrot luonnehtien laulurunoa erityiseksi, pyhäksi kieleksi, jonka avulla voi ilmaista arkikielen ulottumattomissa olevia asioita (Kantelettaren esipuhe, VT 5: 319).

Lönnrot lisäsi lyyrisiä aihelmia ja säekokonaisuuksia erityisesti runoihin, jotka ovat hänen oman luovuutensa tuotoksia. Kalevalan Aino ja Kullervo sisältävät runsaasti lyyrisiä aihelmia (ks. kommentaarit Lemminkäis-runostoon, runot 11−12, Timonen 2004a; Hämäläinen 2012: 95). Jo eepoksen ensimmäinen hahmotelma, Alku-Kalevala sisälsi muutamia lyyrisiä säkeitä ja aihelmia, mutta varsinaisesti lyriikan merkitys osana eeposkerrontaa kasvoi Vanhan Kalevalan jälkeen tehdyillä runonkeruumatkoilla (1836−1837, 1838). Välilehditetyn Kalevalan esipuheessa Lönnrot ilmoittaa, että "Lemminkäisen, Kullervon, Joukahaisen sisaren --- huolilauluja voisi paljonkin lisätä" (Borenius ja Krohn 1895: 2). Lyyrisiä säkeitä kertyi runsaasti Vanhan Kalevalan välilehdille (1836−1837) sekä luonnollisesti kansanlyriikan kokoelmaan, Kantelettareen (1840). Molemmat ennakoivat lyriikan merkityksen kasvua Uudessa Kalevalassa.

Huolirunot osana Kalevalaa

Lönnrot sijoitti Uuden Kalevalan neljänteen runoon runsaasti huoleen ja suruun kiinnittyvää lyriikkaa, niin sanottua huolirunoutta (ks. Timonen 2004b: 307; Lönnrotin sanakirja 1874). Huoli merkitsee surua (VT 2: 405), ja huolen poeettisen merkityksen Lönnrot nosti esiin Kantelettaren esipuheessa liittämällä lyyrisen laulun ja huolen yhteen: "Muutamassa laulussa tyttö kuvailee surkeuttansa ja sanoo olevan itsellänsä ”paian päivistä pahoista, huivit huolen kankahasta;” ja huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää" (VT 5: 343).

Kansanomaiset huolirunot, huolilaulut ovat pääosin olleet naisten perinnettä. Laulun keskuksena on valitus surusta, yksinäisyydestä, onnettomasta avioliitosta tai ihmisten pahuudesta. Usein runossa havainnollistetaan monisanaisesti surun tunnetta. (Enäjärvi-Haavio 1935; Apo 1989; Timonen 2004b.) Vaikka miehetkin lauloivat surusta ja ikävästä, sitoi Lönnrot kirjoituksessaan huolirunot ja naisen elämänkaaren yhteen. Vanheneminen sekä huolten ja murheiden lisääntyminen avioliiton ja kovan elämän myötä saivat aikaan tarpeen eritellä tunteita. (VT 2: 406.)

Aino-runon mallina olevissa runoissa (Kilpalaulanta, Hirttäytynyt neito, Vedenkantaja Anni, Vellamon neidon onginta) ei kuvata lyyristen säkeiden avulla tytön tunteita. Tosin niissä saattaa olla joitakin lyyrisiä aihelmia, kuten Kun käki kukahteloo ja Älköön emoton kuunnelko häntä (Hirttäytynyt neito). Hirttäytyneen neidon runossa neito ei myöskään saa lohtua suruunsa omaisiltaan.

Lyyristen jaksojen sijoittaminen osaksi eeppistä kerrontaa vastasi eepoksen lukijoiden odotuksiin (DuBois 1995: 262−263), mutta edusti myös kieltä (tunteet), jota suomea heikosti taitava sivistyneistö kykeni ymmärtämään (Hämäläinen 2012). Eri lajien sekoittaminen ei runolaulajille ollut vierasta, mutta Lönnrotin toimitustyössä lajien sekoittuminen ja eeppisen kerronnan pysäyttäminen, esimerkiksi karjaloitsun ajaksi (Kullervo-runo, UK 33), saivat laajemmat mittasuhteet ja kytkeytyivät kerronnallisiin ja ideologisiin ratkaisuihin (ks. myös Hyvönen 2008). Aino-runon lyyriset jaksot kuvastavat monisanaisesti Ainon onnetonta mielialaa. Ne olivat Lönnrotin toimituksellinen valinta, jolla pohjustettiin lukijoille kerronnan tapahtumia, Ainon kuolemaa ja äidin itkua. Lisäämällä lyyrisiä huoliaihelmia Aino-runoon Lönnrot myös inhimillisti ja modernisoi Ainon hahmoa. Lyriikan äänellä Lönnrot muokkasi nuoresta neidosta tuntevan ja uhmakkaan naisen, joka kieltäytyy toistamiseen epämiellyttävästä kosinnasta (Hämäläinen 2012).

Aino-runoon ->
Lönnrotin muuttuvat sampotulkinnat

Samporunojen julkaisu- ja tulkintahistoria alkoi useita vuosia ennen Lönnrotia. Kalevalaa edeltäneitä julkaisuja sammosta olivat tuottaneet C. A. Gottlund suomalaisia sananlaskuja käsitelleessä väitöskirjassaan (1818) sekä Zacharias Topelius vanhempi julkaisemassaan kansanrunokokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja ynnä nykyisempiä lauluja (1822–1831). Lönnrot ei kuitenkaan kiinnittänyt sampoon huomiota, ennen kun itse kohtasi siihen liittyvää runostoa vuodesta 1832 alkaen. Ontrei Malisen ja Arhippa Perttusen laulamat runot sekä Vaassila Kieleväisen selostus olivat merkittäviä Kalevalan yhtenäisten samporunojen luomisessa. (Kaukonen 1988a: 100–101.) Kansanrunot ja niiden laulajat eivät kuitenkaan antaneet tarkkaa kuvausta sammosta (Tarkka 2012: 146). Vastaavasti Kalevalassa sampo jää ilman täsmällistä määritelmää tai selitystä. Toisaalta muissa yhteyksissä Lönnrot oli tarjonnut useampia tulkintoja sammosta. Hän myös kuunteli muiden esittämiä näkemyksiä, otti niihin kantaa ja muokkasi omia käsityksiään niiden perusteella.

Jumalankuva

Vielä vuonna 1839 Mehiläisen tammikuun numerossa Lönnrot viittaa sammosta kirjoittaessaan ainoastaan muiden esittämiin tulkintoihin: hänen mukaansa sammosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta eräät ovat arvelleet sitä myllyksi ja toiset maa-alueeksi (1/1839; VT 2: 400). Nämä teoriat olivat tulleet esille joitakin vuosia aiemmin, kun Lönnrot oli keskustellut niistä kirjeitse C. N. Keckmanin ja F. J. Rabben kanssa. Vuonna 1835 Lönnrot kirjoitti Keckmanille kuulleensa, että sampo saattaisi tarkoittaa kokonaista maa-aluetta (8.5.1835; VT 1: 104). Tulkinta oli ilmeisesti peräisin runolaulaja Ontrei Maliselta (Tarkka 2012: 153). Lönnrot ei suoraan hyväksynyt tai kieltänyt ajatusta, että sampo olisi maa-alue. Rabbe oli taas esittänyt Lönnrotille, että sampo saattaisi olla teräsmylly, mutta vastauksessaan Lönnrot ei pitänyt ajatusta erityisen uskottavana (19.2.1836; VT 1:121). Hän kuitenkin palasi käsittelemään teoriaa laajemmin vuonna 1858 (VT 3: 486–493).

Vuodenvaihteessa 1839 Lönnrot oli alkanut pohtia tarkemmin sammon määritelmää, mutta tukeutui aluksi muiden esittämiin teorioihin. Kuitenkin jo Mehiläisen seuraavassa numerossa Lönnrot esitti ensimmäistä kertaa julkisesti oman tulkintansa sammosta (2/1939: 18; VT 2: 404). Nyt hän pyrki määrittelemään sen jumalankuvaksi. Tulkinnan taustalla oli skandinaavisten saagojen tiedot bjarmien maasta, joita Lönnrot piti historiallisina, joskin vähäisinä, lähteinä muinaisesta suomen sukuisesta heimosta (Kaukonen 1956: 429). Jumalankuvatulkinta ei kuitenkaan saanut juurikaan vastakaikua. Ensimmäisen sitä vastustavan puheenvuoron esitti Fabian Collan, joka ei hyväksynyt Lönnrotin historiallista tulkintaa sammosta (Anttila 1931/1985: 197).

Collan ymmärsi Kalevalan mytologisena kertomuksena, johon ei sopinut Lönnrotin historiallinen teoria sammosta bjarmien jumalankuvana (Helsingfors Morgonblad 54/1839: 7). Lönnrot puolusti ja laajensi omaa tulkintaansa vielä samana vuonna Borgå Tidningissä (96/1839: 1–2; VT 5: 450). Collanin ohella myös M. A. Castrén epäili Lönnrotin selitystä. Esipuheessaan Kalevalan ruotsinnokseen hän kirjoitti eepoksen runojen kertovan magiaan uskovista suomalaisista, jotka eivät ole saavuttaneet käsitystä jumalasta, vaikka joissakin runoissa esiintyy "varjomainen jumala-hahmo" (Castrén 1841/2019: 49). Siksi sampo ei voinut olla jumalankuva, vaan sen oli oltava talismaani.

Tulkintahorisontti laajenee

Kalevalan toista painosta tehdessään Lönnrot näyttää jo hylänneen oman tulkintansa sammosta jumalankuvana, mutta olleen myös tyytymätön muihin aikalaisselityksiin (Kaukonen 1956: 465). Nyt historiallinen tulkinta ei vaikuttanut enää perustellulta. Kirjeessään Rabbelle vuodelta 1846 Lönnrot kommentoi epäilevästi D. E. D. Europaeuksen oletusta siitä, että sammon ja Väinämöisen historiallista aikakautta voitaisiin selvittää tarkasti (10.5.1846). Lönnrotin tyytymättömyys omiin ja muiden sampotulkintoihin vaikutti myös siihen, miten sampo kuvattiin Uudessa Kalevalassa (Kaukonen 1956: 465). Siinä sekä ainekset, joista sampo taotaan, että Ilmarisen ahjosta ennen sampoa syntyvät oliot vaikuttavat viittaavan erilaisiin elinkeinoihin: metsästykseen, kalastukseen, karjanhoitoon ja viljelyyn. Tätä tulkintaa tukevat myös Lönnrotin Uuteen Kalevalaan tekemät kommentit (Kaukonen 1956: 465, 494). Uudistuva tulkinta oli saanut selkeästi vaikutteita Jakob Grimmin Kalevala-luennasta (1845/1865: 87–89). Grimm oli ensimmäisenä ehdottanut, että sampoa voitaisiin tulkita vertauskuvallisesti juuri erilaisten elinkeinojen edustajana (Kaukonen 1988a: 102–103). Tosin Lönnrotin ja Grimmin sammossa näkemät elinkeinot eivät olleet täsmälleen samat.

Lönnrot palasi tulkitsemaan sampoa vertauskuvallisesti ja varsin laajasanaisesti vuonna 1858 artikkelissaan "Tre ord om och ur finska fornsången" (VT 3: 486–493). Sen kolmannessa osassa (VT 3: 492) hän esittelee siihen asti tietoonsa saamat sampomääritelmät, joiden määräksi hän laskee kuusi (soitin, mylly, jumalankuva, vene, talismaani ja maa-alue). Yksikään näistä ei nähtävästi tyydytä Lönnrotia, oman jumalankuvatulkinnan hän sanoo olevan vain hypoteesi muiden joukossa. Käytyään kronologisesti läpi siihenastiset määritelmät, jotka ovat yrittäneet selittää sammon joksikin objektiiviseksi kohteeksi, Lönnrot ehdottaa, että olisi esitettävä vielä uusi seitsemäs tulkinta. Se pohjaa selvästi hänen aikaisempiin Grimmin vaikuttamiin ajatuksiin sammosta elinkeinojen vertauskuvana.

Tässä yhteydessä elinkeinotulkinta myös laajenee vertauskuvaksi sivistyksen ja kulttuurin ("bildning och kultur", VT 3: 492) kehityksestä. Nyt Lönnrotin mukaan sammon edustumat eri elinkeinot kuvaavat myös ajallista prosessia. Metsästys, kalastus, karjanhoito ja viljely ovat historiallisesti toisiaan seuraavia tiedon, taidon ja kulttuurin muotoja. Sammon tuottama hyvä mahdollistui, koska oli saavutettu tarpeeksi korkea sivistystaso. Tässä näkyy Lönnrotille tyypillinen historistinen asenne, joka korostaa historiallista muutosta, aikakausien ainutkertaisuutta ja palauttamattomuutta ja kulttuurin kehittymistä uusiin muotoihin (Karkama 2008: 136; Saarelainen 2019: 77). Sivistyminen ja kulttuurin kehittyminen ovat hyvinvoinnin ja onnen tae (Laaksonen 2008: 291). Siten samporunot Kalevalassa kertovat inhimillisestä ja historiallisesta kehityksestä.

Suullisesta kirjalliseen sampoon

Myös suullisessa kansanrunoudessa sammolla oli yhteys ihmisen elinkeinoihin, mutta niitä ei tulkittu Lönnrotin tavoin diakronisesti, vaan ne olivat synkronisia menetelmiä varmistaa toimeentulo epävarmoissa olosuhteissa (Tarkka 2012: 154). Lönnrotin tulkinta yhdistää abstraktin vertauskuvan inhimillisestä kehityksestä konkreettiseen esineeseen, joka voidaan valmistaa, siirtää ja särkeä. Samalla tavalla toimi myös runolaulajien myyttinen mielikuvitus (Tarkka 2012: 158). Kuitenkin Lönnrotin ja runolaulajien tuottama vertauskuva ja konkreettinen esine poikkesivat toisistaan monissa suhteissa (Tarkka 2012: 144, 154). Siten Lönnrotin voidaan myös nähdä siirtäneen runolaulukulttuurin tuottamat sampomyytit uuteen kulttuuriseen ja historialliseen tilanteeseen, jossa niille muodostui uusia merkityksiä (Anttonen P. 2004: 391–392). Lönnrot siirtyi asteittain kansanrunojen kerääjästä ja julkaisijasta niiden kirjalliseksi uudelleentulkitsijaksi modernina aikana.

Lönnrot mahdollisesti käsitti itsekin asemansa muutoksen Vanhan ja Uuden Kalevalan välillä siten, että hän katsoi voivansa olla aktiivinen runoilija sen sijaan, että hän pyrkisi rekonstruoimaan menneisyyden kulttuuria sellaisenaan. Uuden identiteetin omaksuminen vaikutti myös siihen, miten sampo kuvattiin. (Kaukonen 1988a: 102–103.) Näin Lönnrotin tulkitseva ja luova kirjailijarooli vahvistui Kalevalan uudessa laitoksessa (Apo 2019: 125–126). Kalevalan sampo ei viitannutkaan enää vain kansanrunojen saman nimiseen kohteeseen, vaan se oli monin paikoin kansanrunoudesta eriytynyt kirjallisen esityksen vertauskuvallinen esine.

Kaunokirjallisessa teoksessa konkreettinen ja vertauskuvallinen tulkinta eivät välttämättä sulje toisiaan pois, vaikka ne eivät näennäisesti sovi yhteen (vrt. Kaukonen 1956: 467). Vastaavasti kansanrunojen myyttisessä maailmassa sampo on ristiriitainen, ilmeisen mahdoton ja silti käsiteltävissä oleva esine, joka siten nousee metaforiselle tasolle (Haavio 1967: 215). Yhdistämällä vertauskuvallisen tulkinnan yksittäiseen esineeseen Lönnrot vaikuttaa mukailleen kansanrunojen representaatioita sammosta, mutta määritelleen sen merkitystä uudelleen. Sampo ikään kuin konkretisoi koko eepoksen (Kaukonen 1956: 467, Laaksonen 2008: 291). Siinä yhdistyvät suullisen runouden perintö, modernin aikakauden kirjallinen ilmaisu ja tulevaisuuden odotukset kulttuurisesta kehityksestä.

Kalevala osana 1800-lukua

Miksi Kalevala tehtiin? Millaiset aatteet vaikuttivat sen kokoamisen prosessissa? Mikä oli eepoksen vaikutus aikalaisiin? Kalevalan synnyn, rakenteen ja sisällön, kuten myös Lönnrotin toimitustapojen, ymmärtäminen vaatii historiallisen asiayhteyden tarkastelemista. Sitä avataan sekä Kalevalan sisällön kommentaareissa että erillisissä teksteissä. Historiallista merkitysympäristöä etsitään käsitellen yhtä lailla Suomea kuin myös laajempaa eurooppalaista kontekstia. Painotus on aikakauden aate-, oppi- ja kulttuurihistoriassa, joiden kautta tarkastellaan keskeisiä teemoja liittyen Kalevala-prosessiin ja Lönnrotin omaksumiin käsityksiin.

Kalevalan kehyskertomus ja historianfilosofia

Kalevalalla on selkeä, kertomuksen kokonaisuuden motivoima alku ja loppu. Lönnrotin muodostama tarinakokonaisuus alkaa arkaaisella luomismyytillä, etenee lineaarisesti ja päättyy kristinuskon lopettaessa pakanuuden ajan. Kuvaamalla kristinuskon vakiintumisen aikaa eepos loppuu taitekohtaan, jossa siirrytään Suomen esihistoriallisesta ajasta historiallisten ja tunnettujen tapahtumien piiriin. Kalevalan ajallisesti suoraviivainen kerrontatapa yhdistää runollisen eepoksen lukijoiden omaan historialliseen perspektiiviin ja muodostaa siten eräänlaisen historianfilosofisen tulkinnan.

Antiikin perintö

Lönnrotin aikana homeerisia eepoksia pidettiin yleisesti runouden keskeisenä mittapuuna (Kaukonen 1987: 141). Myös Lönnrot tunsi ne hyvin ja piti niitä esikuvallisina (Kaukonen 1956: 453). Siitä huolimatta Kalevalan aloitus ja suoraviivainen kerrontapa poikkeavat homeerisista eepoksista. Odysseian aloitus tapahtuu keskeltä juonen kulkua ja sen kertomus avautuu takaumien kautta (Clay 1976: 313). Iliaan kerronta on lineaarisempaa, mutta myös se alkaa in media res eli keskeltä tapahtumia, kuten antiikin runoilija Horatius (65 eea.–27 jaa.) analysoi erittäin vaikutusvaltaisessa runousopissaan Ars poeticassa (n. 19 eea.). Hän katsoi, että toinen vaihtoehto eepoksen aloitukselle olisi ollut "ab ovo", kirjaimellisesti munasta, tarkoittaen sitä, että luonnollinen lähtökohta olisi ollut Troijan Helenan syntymä, joka myytin mukaan tapahtui munasta kuoriutumalla.

Horatius kuului Turun Akatemian opetusohjelmaan ja oli sen piirissä hyvin tunnettu. (Kajanto 2000: 248, 286). Siten Ars poetican Homeros-analyysi saattoi olla Lönnrotin mielessä, kun hän lähes kirjaimellisesti noudatti jälkimmäistä tapaa aloittaa eepos sijoittamalla Kalevalan ensimmäiseen runoon kertomus seitsemästä sotkan munasta syntyvästä maailmasta. Toisaalta Lönnrot löysi sekä intialaisesta että Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden tarinaperinteestä viitekohtia kosmogonian, linnun ja munan myyttiselle yhteydelle (Kaukonen 1987: 157–158). Myös Mooseksen ensimmäinen kirja toimi esikuvana: Kalevalan kosmogonia sisältää useita viitteitä sen luomiskertomukseen (Kaukonen 1956: 459).

Aloittamalla selkeästi pakanallisella myytillä maailman synnystä Lönnrot sommitteli Kalevalasta arkaaisen eepoksen, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen kristinuskoa. Suullisissa runoissa oli kuitenkin paljon kristillisiä vaikutteita. Lönnrot jättikin käyttämättä tai poisti runomateriaalista aineksia, jotka viittasivat kristinuskoon (Kaukonen 1979: 66). Tähän häntä ohjasi erityisesti homeeristen eeposten esikuvallisuus (Kaukonen 1956: 453). Vanhan Kalevalan esipuheessa hän myös perusteli käytäntöään todeten, että kristillinen nimistö on uudempina aikoina korvannut vanhempaa perinnettä.

Kristinusko Kalevalassa

Tavastaan karsia kristillistä vaikutusta Lönnrot kuitenkin poikkeaa huomattavasti Kalevalan viimeisessä runossa. Siinä esihistoriallinen aika päättyy kristinuskon saapuessa Suomeen, ja Väinömäinen poistuu maailmasta sen tieltä. Juuri tähän aikakausien taitteeseen, jossa esihistoriallinen aika vaihtuu historialliseen aikaan, Lönnrot halusi sijoittaa kuvitteellisen kertojansa. Hänen tarkoituksenaan oli representoida eeppisen runon laulajaa, joka pystyy keräämään yhteen edeltävien aikojen erilliset runot yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta joka ei ole vielä liiaksi kristinuskon vaikutuksen piirissä. (Kaukonen 1956: 453.) Siten kristillisen aineksen poistaminen on perusteltua. Samalla kaksi ensimmäistä runoa muodostavat viimeisen runon kanssa selkeän parin, joka sitoo eepoksen kokonaisuuden yhteen. Eepoksen alussa ja lopussa lukijaa puhutteleva laulaja, samoin kuin myyttinen aloitus ja eepoksen lopetus historiallisen ajan alkuun, luo selkeän aikajänteen Kalevalan tapahtumille.

Kalevalan toiminta tapahtuu tarkemmin määrittelemättömässä ja kuvitteellisessa esihistoriallisessa paikassa ja ajassa (Kaukonen 1979: 178–179). Kuitenkin kertomuksen päättäminen ja kertojan sijoittaminen aikaan, jolloin kristinusko ilmaantui Suomeen, yhdistää eepoksen sen lukijoiden omaan historialliseen ja kirjallisista lähteistä tunnettuun menneisyyteen. Kertomukset Väinämöisen tuomiosta ja kuvaus hänen poistumisestaan maailmasta ovat peräisin kansanrunoudesta, mutta niiden yhdistyminen kristinuskon saapumiseen oli Lönnrotin tekemä tulkinta (Kaukonen 1987: 178–179). Lönnrot totesi itsekin, että tulkinnan lähteenä ollut Ontrei Malisen laulama runo Väinämöisen tuomiosta on hyvin vaikeaselkoinen (Kaukonen 1979: 53).

Toisaalta, vaikka Väinämöinen lähtee maailmasta, hän jättää suomalaisille kanteleen, soiton ja laulun. Myös tämä osa eepoksen lopetusta on Lönnrotin muokkaama (Kaukonen 1987: 163–164). Näin hän pystyi luomaan ajallisen jatkumon eepoksen arkaaisesta muinaisuudesta tunnettuun historiaan, siitä eepoksen lukijan omaan 1800-luvun aikaan ja lopulta eteenpäin tulevaisuuteen, jossa toivotaan suomalaisen kulttuurin kehittyvän ja sivistyvän Väinämöisen jättämän perinnön perustalle rakentuen.

Kalevala ja historiallinen tieto

Lönnrot katsoi ruotsalaisten valloitusten, joiden mukana kristinusko ja kirjallinen kulttuuri saapuivat, aloittaneen historiallisen ja siten tunnetun ajan Suomessa. Sitä edeltävää aikaa hän kuvaa pimeydeksi, josta ei voida tietää juuri mitään. (Kaukonen 1956: 429.) Artikkelissaan "Historian arvo ja olento" hän kuitenkin määrittelee, että myös kansanrunot voivat toimia menneisyyttä koskevan tiedon lähteenä. Käsitys kansanrunouden ja kielen antamasta historiallisesta tiedosta oli aikakaudella yleinen koko Euroopassa (esim. Toews 2008: 320). Niiden antama tieto ei kuitenkaan ole tavallisessa mielessä "historiallista", vaan Lönnrotin mukaan "luonnollista": kansanrunouden avulla ei saada tietoa henkilöistä, teoista tai tapahtumista sellaisenaan vaan mielikuvituksen suodattamana (Karkama 2001: 252–253).

Siten kansanrunous kertoo pikemmin menneisyyden suomalaisten uskomuksista, käsityksistä, käytännöistä ja arjen tavoista. Kalevalan tarkoitus ei ollut ainoastaan esteettinen, vaan se käsitettiin myös tieteelliseksi projektiksi, kokoelmaksi, joka esittelee kansanrunouden eri lajeja ja niiden välittämää muinaisten suomalaisten tulkintaa maailmasta (Hyvönen 2008: 346). Toisin sanoen Kalevalan päättäminen historiallisen ajan alkuun tekee siitä esihistoriallista aikaa kuvaavan runollisen teoksen, jonka voitiin katsoa esittävän lähdemateriaalinsa motivoima tulkinta menneisyyden kulttuurista.

Katse tulevaisuuteen

Vielä 1700-luvun alussa oli, muiden menetelmien ohella, tavallista etsiä eri kansojen ja kulttuurien historiaa Raamatun kertomuksista. Ruotsin valtakunnassa tätä historiankirjoituksen käytäntöä ja samalla valtavirtaa edusti ns. goottilainen perinne, josta vaikutteita sai myös suomalainen Daniel Juslenius teokseensa Vanha ja uusi Turku (1700). (Rantanen 1997: 70–71.) Hän pyrkii jäljittämään suomalaisten historian vedenpaisumuksen jälkeiseen maan kansoittamisen aikaan ja suomen kielen Baabelin tornin kielten sekoitukseen. 1700-luvun kuluessa ja erityisesti 1800-luvun aikana Raamattuun pohjaavat tavat tulkita historiaa siirtyivät pois ainutlaatuiseksi mielletyn kansallisen historian tieltä. J. G. Herderin myötä Vanha testamentti alettiin ymmärtää yhden erityisen kansan ja sen kielen, kulttuurin ja historian tuotteena (Steinby 2009: 60).

Vastaavasti muut kansaksi mielletyt yhteisöt halusivat löytää oman ainutlaatuisen kulttuurinsa ja menneisyytensä omista myyteistään (Fewster 2006: 99–100). Raamattu ei enää voinut toimia suomalaisten historiana, joten se oli korvattava omalla kansallisella arkaaisella kertomuksella (Saarelainen 2015: 127–128). Kalevalan katsottiin kuvaavan ja todistavan, että suomalaisilla oli Raamatusta ja kristinuskosta riippumaton menneisyys, kieli ja kulttuuri. Näin Kalevala osaltaan muodosti modernia kansallista myyttiä yhteisön muinaisesta ja arvokkaasta menneisyydestä (Anttonen 2005: 145). Lönnrotin käsitys ajan ja historian kulusta ei kuitenkaan ollut puhtaasti nostalginen tai regressiivinen, sillä kansalliseen alkuperään ei hänen mielestään ollut tarkoitus palata, vaan sen tunteminen mahdollistaa kulttuurisen kehityksen ja sivistymisen (Saarelainen 2015: 139).

Näin Kalevalasta rakentuu myös historianfilosofinen esitys. Ensimmäisessä runossa syntyy kosmos ja eepoksen keskeishenkilö Väinämöinen, joka toisessa runossa muovaa juuri luodun maailman luontoa ja kulttuuria. Viimeisessä runossa hän poistuu tästä samasta maailmasta uuden historiallisen aikakauden alkaessa. Samalla muinaiset tavat ja uskomukset korvautuvat inhimillisemmiksi kuvatuilla kristillisillä käytännöillä, kun Raamatun kertomus neitseellisesti synnyttävästä Mariasta integroidaan suomalaiseen kertomusperinteeseen Kalevalan viimeisessä runossa. Väinämöinen katsoo oikeudenmukaiseksi menettelyksi, että Marjatan isätön vastasyntynyt lapsi surmataan, mutta lapsi itse haastaa tuomion saaden yhteisön hyväksynnän ja aseman sen uutena johtajana. Väinämöinen suuttuu ja päättää poistua maailmasta, mutta lähdöstään huolimatta hänestä jäävät jäljelle kertomukset suomalaisten menneisyydestä kansanrunouden soiton ja laulun muodossa. Näiden säilyminen kertoi aikalaisille itsenäisestä ja ainutlaatuisesta kulttuuriperinnöstä, jota tutkimalla ja kehittämällä voitaisiin tulevaisuudessa muodostaa moderni suomalainen kieli, kulttuuri ja identiteetti.

Kansan käsite ja Kalevala

Lönnrotin vuonna 1835 eepokselle antama nimi oli pääotsikoltaan "Kalevala" sama kuin vuoden 1849 laitoksessa, mutta se sisälsi myös alaotsikon: "taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansain muinosista ajoista". Alaotsikko myötäilee Lönnrotin historistista käsitystä kansanrunoudesta tietona suomalaisten kaukaisesta menneisyydestä. Vielä vähän ennen painamista Lönnrot myös muutti otsikkoa sanalla "muinosista", jolla hän korvasi sanan "entisistä". Näin hän halusi etäännyttää eepoksen vielä kauemmaksi menneisyyteen. (Hämäläinen 2012: 44.) Alaotsikkoa luettiin yleistäen, sillä lähes kaikki aikalaiset käsittivät Vanhan Kalevalan muinaiseksi kansan luomaksi eepokseksi (Kaukonen 1979: 88). Kuitenkin Lönnrot korosti esipuheessaan, että Kalevala-eepoksen lähteenä olleita kansanrunoja laulettiin toisistaan erillisinä, eivätkä ne kerättäessä muodostaneet yhtä kokonaisuutta. Tähän saattoi viitata myös alaotsikossa käytetty monikko "runoja".

Lukuun ottamatta Lönnrotin omia Kantele-vihkoja Kalevalaa edeltäneiden kansanrunojulkaisujen otsikoissa ei käytetty kansan käsitettä. Sitä vältettiin Ranskan vallankumouksen jälkeen Euroopassa pitkän aikaa, koska vallankumous oli antanut "kansalle" poliittisesti epäilyttävän kaiun. (Apo 2006: 263.) Käsitehistoriallisesti suomen kielen sana kansa on ymmärretty sekä vallankumousperinteen poliittisessa että historismin etnis-kulttuurisessa mielessä (Liikanen 2003: 258). Kalevalassa käsite esiintyy jälkimmäisessä merkityksessä, edellisessä merkityksessä se tulee esille esimerkiksi Lönnrotin ruotsista kääntämässä La’in-opillisessa Käsikirjassa (1863). Tässä aikakauden arvovaltaisimmassa juridisessa oppaassa kansa liitettiin suomen oikeuskieleen kansalaisen käsitteen myötä. Lönnrot ei suomentanut medborgare-sanaa erilliseen sosiaaliseen ryhmään tai säätyyn viittaavaksi porvariksi, ja käytti kansalaisen käsitettä vain silloin, kun se oli ymmärrettävissä henkilöksi, jolla on lain edessä samat universaalit oikeudet ja velvollisuuden kuin kaikilla muilla kanssaihmisillä. (Stenius 2008: 222.)

Kalevala ja perhekeskustelu

Kalevalan on katsottu monelta osin kuvastavan suomalaisten esimodernia historiaa, tapoja ja kieltä. Myös Lönnrotin tietoinen tarkoitus oli ohjata lukijoita näkemään eepos muinaisuuteen palautuvana kertomuksena (Vanhan Kalevalan esipuhe, kommentaari 21).

Pertti Karkama on painottanut, että Kalevalaa ei ole mahdollista täysin ymmärtää, jos ei tunne aatteellista ja kulttuurista keskustelua sen ympärillä (Karkama 2001: 321−327). Kalevalaa onkin tutkittu muun muassa suhteessa kansallisuusaatteeseen (Wilson 1976; Karkama 2001; Anttonen 2002), romantiikan kirjallisiin malleihin (DuBois 1995; Apo 2002) ja 1800-luvun tieteelliseen ajatteluun (Hyvönen 2008; Saarelainen 2019).

Kalevala yhdistyy myös ilmestymisaikansa keskusteluihin, kuten porvarilliseen perhekeskusteluun (Lappalainen 1999: 107; Karkama 2001: 326). Julkisessa keskustelussa perhe määriteltiin emotionaalisesta näkökulmasta, jossa korostui avioliiton solmiminen tunteiden pohjalta sekä vanhempien ja lasten välinen suhde. Naisen rooli nähtiin perheessä äitinä, jonka tehtävänä on kasvattaa uusia kansalaisia. (Häggman 1994: 176−177.) Lönnrot osallistui keskusteluun kirjoittamalla opettavaisia tarinoita suomenkielisille lukijoille sekä kommentoimalla koulutukseen, terveydenhoitoon ja sosiaalisiin ongelmiin liittyviä epäkohtia (ks. Mehiläinen 1836−1840; Litteraturblad 1847−1849; VT2 ja VT4). Lönnrotin yhteiskunnalliseen kiinnostukseen vaikuttivat lääkärin työn tuoma kokemus rahvaan kurjista oloista ja sivistyneistön tietämättömyys rahvaan ongelmista (Karkama 2001: 88). Kirjoituksista nousee kaksi keskeistä teemaa: äidin merkitys lasten kasvattajana sekä avioliiton solmimisen käytännöt (Hämäläinen 2012: 100−104).

Kalevalassa pohditaan naisen asemaa ja äidin roolia sekä eritellään monisanaisesti tunteita. Näitä teemoja vasten Kalevala näyttäytyy modernina eepoksena, jonka avulla Lönnrot otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Maailman eeposten joukossa Kalevala onkin epätavallinen juuri sen vuoksi, että ihmisten väliset suhteet ja tunteet ovat sodankäyntiä merkityksellisempiä.

Äiti ja nuori nainen

Kalevala sisältää suorasanaisia varoituksia ja ohjeita vanhemmille. Aino- ja Kullervo -runoissa varoitukset kohdistuvat erityisesti äiteihin ja heidän kasvatustapoihinsa. Lönnrot painotti näissä runoissa äidin kuvaa ohi kansanrunojen äitihahmon, joka, erityisesti lyyrisissä runoissa, esiintyy läheisenä ja intiiminä. Kalevalassa äiti on pragmaattinen kasvattaja, jonka suhde lapseen jää etäiseksi. Aino-runossa korostuu äidin ymmärtämättömyys lapsensa hädän edessä; Kullervo-runon äiti puolestaan ei ole ollut läsnä silloin kun lapsi olisi tätä tarvinnut. (Hämäläinen 2012: 225, 238−239.) Vaikka onkin poikansa tärkein auttaja ja kuolleen lapsensa kokoon parsija, Lemminkäisen äiti muotoutuu Lönnrotin tulkitsemana vahvan äidin perikuvaksi, joka ei itse ilmaise tunteitaan tai epävarmuuttaan (Timonen 2004a: 100−101). Lönnrotin äitikuvaa on myös kritisoitu yksipuoliseksi: poikien äidit esitetään positiivisessa, tyttärien äidit (Ainon äiti, Louhi) kielteisessä valossa (Sawin 1990; Apo 1995).

Äidin lisäksi Kalevalan yhteys 1800-luvun perhekeskusteluun ilmenee nuoren naisen kuvassa. Aino-runon voi ymmärtää Lönnrotin kannanottona naisen asemaan ja avioitumisen vapaaehtoisuuteen (Hämäläinen 2012). Aino-runon pohjana olevassa Hirttäytyneen neidon runossa painottuu neidon seksuaalinen hyväksikäyttö, ja sen myötä yhteisöllisesti ja yksilöllisesti pahin mahdollinen: kosijan ja tytön kohtaaminen järkyttää yhteisön tasapainoa sekä pilaa nuoren neidon mahdollisuuden avioitumiseen ja sen kautta hyvään elämään naineena naisena (Kupiainen 2004: 237−242). Kalevalan Aino-runossa puolestaan korostuu nuoren naisen kieltäytyminen avioliitosta ilman tunteita. Aino-runon voi tätä kautta nähdä kommenttina yksilön ja yhteisön väliseen ristiriitaan ja laajemmin perheen kuvaan, jonka avulla Lönnrot lähestyi sivistyneistölukijoita (Hämäläinen 2012). Surun vaivuttaman Ainon kuva yhdistyy huolten ja pettymysten täyttämään naisen kulttuuriseen kuvaan. Aino kuitenkin murtaa tämän yhteyden kieltäytymällä avioliitosta ja valitsemalla kuoleman, sekä muuttumalla toiseksi, vedenneitojen kaltaiseksi. (Tarkka ja Hämäläinen 2018.)

Aino-runoon ->
Kalevalan historialliset tulkinnat

Kalevalan julkaisu vuonna 1835, sekä myös M. A. Castrénin ruotsinnos 1841, johtivat nopeasti keskusteluun eepoksen ominaisluonteesta. Tulkintalinjat voidaan jakaa kahteen, joko Kalevalan pääsisällöksi käsitettiin muinaisten suomalaisten pakanallinen usko ja mytologia tai runojen arveltiin olevan muistumia suomalaisten esi-isien todellisista historiallisista tapahtumista (Apo 2019: 107). Tosin näkökannat eivät olleet täysin mustavalkoisia, useat keskustelijat olivat sitä mieltä, että Kalevalassa esiintyi sekä myyttistä että historiallista ainesta, vaikka painottivatkin jompaakumpaa. Keskustelu oli julkista, sitä käytiin lehtien sivuilla ja muissa painotuotteissa. Siihen osallistuivat muun muassa Lönnrot, Fabian Collan, Zacharias Topelius, Castrén, J. V. Snellman ja Robert Tengström (ks. tarkemmin erit. Kaukonen 1956: 425–445; Karkama 2008). Keskustelu Kalevalan mytologisuudesta ja historiallisuudesta yhdistyi usein erityisesti kysymykseen sammosta, siitä käydystä taistelusta ja taistelun osapuolista. Syynä oli kulttuurinen ja poliittinen tarve tarkastella, oliko Suomella sankariaika, oma historia ja itsenäinen kansallinen olemus. Sampojakso täytti parhaiten tunnusmerkit, joita edellytettiin historialliselta sankarirunoelmalta, koska se kuvasi kahden kilpailevan väen välistä konfliktia.

Collanin ja Lönnrotin keskustelu

Eepoksessa esiintyvät Kalevalan sankarit on samaistettu historiallisissa tulkinnoissa vahvasti suomalaiseen kansaan ja Pohjolan on katsottu olleen heitä vastustanut vieras valta. Kuitenkin Lönnrotin oma näkemys oli, että sekä Kalevala että Pohjola olivat molemmat suomensukuisten heimojen muinaisia asuinpaikkoja, joiden väestö puhui samaa kieltä ja jakoi yhtenäisen kulttuurin. (Anttonen 2008: 209.) Tähän Lönnrotin tulkintaan vaikutti Fabian Collanin vuonna 1838 esittämä teoria, jonka mukaan suomalaisilla ei ollut sankariaikaa, sillä suomalaisten ja lappalaisten väliset kahakat eivät olleet tarpeeksi merkittäviä sellaisen synnyttämiseksi (Kaukonen 1956: 429; ks. Helsingfors Morgonblad 56, 57, 59 ja 61/1838).

Ennen Collanin kritiikkiä, Vanhan Kalevalan esipuheessa, Lönnrot viittaa suomalaisten ja lappalaisten välisten taistelujen olleen historiallinen tausta kansanrunojen Pohjola-konfliktille (Kaukonen 1956: 430). Collanin kritiikin jälkeen Lönnrot julkaisi vuonna 1839 Mehiläisessä uuden teorian, jonka mukaan kansanrunojen Kalevalan ja Pohjolan konflikti on muistuma kahden, suomalaisiksi laskettavan, bjarmiheimon välisestä muinaisesta valtakamppailusta (1/1839, 2/1839, ks. myös Kaukonen 1956: 430). Samalla myös vahvistui tulkinta Kalevalasta historiallisena eepoksena, sillä bjarmeihin voitiin liittää historiallisia tietoja. Väittely jatkui vielä vuonna 1839 Collanin puheenvuorolla Helsingfors Morgonbladissa (53/1839) ja Lönnrotin vastauksella Borgå Tidningissä (96/1839; VT 5: 450). Lönnrot myös suunnitteli laajempaa artikkelia Mehiläiseen, mutta ei voinut toteuttaa sitä, koska lehti lakkautettiin kesäkuussa 1840 (Kaukonen 1956: 431).

Keskustelussa Collan puolusti vahvasti näkemystä, että Kalevalan aines oli myyttistä ja sen sankarit jumalolentoja (Apo 2019: 110). Aiemmin tämä oli ollut myös Lönnrotin käsitys suomalaisesta kansanrunoudesta, ja hän oli esittänyt sen esimerkiksi maisterinväitöksessään De Väinämöine priscorum fennorum numine (1827, ks. VT 3: 11–21). Keskustelun aikana molemmat osapuolet tulivat myös toisiaan vastaan ja selvensivät näkökantojaan. Viimeisessä puheenvuorossaan Collan tarkensi, että Kalevalan runoilla saattoi olla historiallista taustaa ja niitä saattoi varovaisuutta noudattaen käyttää historiantutkimuksen lähteinä, vaikka ne pääasiassa olivat myyttisiä (Kaukonen 1979: 95).

Valtion vai kulttuurin historiaa?

1800-luvulla oli tavallista, että valtiollisten instituutioiden katsottiin todistavan itsenäisestä kansallisesta olemassaolosta ja historiasta (Karkama 2008: 157–158). Samporunot ja erityisesti taistelu sammosta olivat niitä etsiessä avainasemassa, koska sotaretken organisointi kertoi jäsennellystä yhteiskunnasta ja yhtenäiseksi miellytystä kansasta. Tulkintaa tosin lievensi se, että samporetkeen osallistui ainoastaan kolme henkilöä, eikä se siten lainkaan vastannut laajuudessaan esimerkiksi Iliaan suuria sotajoukkoja (Apo 2019: 118). Zacharias Topelius huomauttikin, että Kalevala ei osoita merkkejä siitä, että suomalaisilla olisi ollut valtiollisia instituutioita. Toisin kuin Pohjolan asukkailla kalevalaisilla ei ollut keskeishallintoa, vaan valta oli kilpailevilla suvuilla ja perheiden päillä. Näin ollen Topelius G. W. F. Hegeliin viitaten esitti, että Kalevala ei todista suomalaisilla olleen itsenäistä kansallista historiaa ennen vuotta 1809. (Karkama 2008: 158).

Castrén esitti poikkeavan käsityksen Kalevalan runojen historiallisuudesta pyrkiessään ikään kuin välittämään mytologisen ja historiallisen tulkinnan vastakkainasettelua. Hän ei yksiselitteisesti puolustanut kumpaakaan tulkintalinjaa, vaan jätti asian lukijoidensa harkintaan. (Ahola ja Lukin 2016: 18.) Castrén oli Lönnrotin kanssa samaa mieltä, että Kalevalan päähenkilöt ovat pohjimmiltaan ihmishahmoja, mutta ei kuitenkaan uskonut, että eepoksen kertomukset kuvaisivat todellisia historiallisia tapahtumia. Hän katsoi, että vaikka runojen tapahtumat pohjaisivat historialliseen ainekseen, ei niiden jäljittämiselle ollut mitään syytä, sillä runot eivät kuitenkaan voisi antaa mitään tarkkaa tietoa menneisyydestä.

Castrénille ei ollut olennaista, olivatko Pohjola tai Kalevala todella olleet olemassa, vaan tärkeää oli se, mitä runoja laulanut kansa on näistä paikoista ajatellut ja se, mitä tulkintoja runojen kerääjät ja tutkijat voivat näistä representaatioista tehdä. (Anttila 1931/1985: 184–185.) Castrénin mukaan kansanrunous tuli ymmärtää tutkimuskohteeksi uudenlaiselle historialliselle tieteelle, jota hän nimitti etnografiaksi ja kuvaili kulttuurihistoriaksi (Anttonen 2008: 218). Jos Kalevalan kertomukset voitaisiin määritellä valtiollisen historian sijaan etnografian tai kulttuurihistorian termein, todistaisi eepos aikalaisille suomalaisten, tai tarkemmin sanoen suurruhtinaskunnan suomenkielisen kansanosan, kyvystä omaleimaiseen ja itsenäiseen kulttuuriin, joka mahdollistaisi myös modernien yhteiskunnallisten instituutioiden kehittämisen (Anttonen 2008: 219). Kulttuurin korostaminen valtiollisen historian sijaan oli toisaalta pakon sanelema lähtökohta, koska jälkimmäistä ei yksinkertaisesti ollut löydettävissä (Saarelainen 2016: 116). Toisaalta samalla historian ja kansan käsitteitä laajennettiin ja monipuolistettiin.

Vaihtelevat käsitykset sankariajasta

Kysymys siitä, todistiko Kalevala suomalaisilla olleen sankariaika, oli tärkeä, koska sen olemassaolo käsitettiin historiallisesti keskeiseksi vaiheeksi kansakunnan muotoutumisessa (Karkama 1989: 138). Jo vuonna 1839 Snellman torjui julkisesti jo vuonna 1839 käsityksen, että Kalevalan henkilöt olisivat historiallisia henkilöitä (Karkama 2008: 155). Vuonna 1844 hän toi yksityiskohtaisemmin esille näkemyksensä, jonka mukaan Kalevala ei ole varsinainen historiallinen eepos, sillä sen toiminta rajoittuu perheen ja heimon piiriin. Siten se paljastaa, että suomalaiset eivät olleet vielä nousseet sellaiselle kehitystasolle, joka mahdollistaisi sankariajan ja eepoksen. (Karkama 1989: 139.) Myöhemmin hän kuitenkin vaihtoi käsitystään ja alkoi puolustaa ajatusta Kalevalasta suomalaisten oman sankariajan kuvaajana. Snellmanin tulkinnat Kalevalasta muotoutuivat hiljalleen useamman vuoden kestäneessä julkisessa keskustelussa Castrénin oppilaan ja perheystävän Robert Tengström kanssa. Ensin vuonna 1846 Snellman tunnusti Kalevalan kansaneepokseksi, joka todisti suomalaisten kansallishengestä, vaikka sankariaika puuttuikin. Sitten vuonna 1847 hän julkisesti irtisanoutui aiemmasta näkemyksestään ja ilmoitti, että vain menneisyyden sankariaika on voinut synnyttää Kalevalan kaltaisen eepoksen. (Karkama 1989, 144–145.)

Opettajansa Castrénin tavoin Tengström korosti, että samporetkestä kertovat runot voivat perustua todellisiin kaukaisiin tapahtumiin, mutta niiden ei kuitenkaan voida katsoa antavan tosiasiallista tietoa menneisyyden tapahtumista (Kaukonen 1956: 436). Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö voitaisi sanoa suomalaisilla olleen sankariaikaa, sillä hänen Hegel-tulkintansa mukaan se esiintyi kaikilla kansoilla (Karkama 1989: 140). Kysymys suomalaisten sankariajasta ylipäätään oli voimakkaasti Hegelin ajattelun vaikuttama (ks. esim. Apo 2019: 108–110). Aiheesta keskustelleet Collan, Snellman ja Tengström lukeutuivat hegeliläisiin ajattelijoihin. Heidän argumentaatiotaan leimasi Hegelin teoria historian eri aikakausista, joiden joukossa ainoastaan niin sanottu sankariaika pystyy luomaan eepoksen (Sarajas 1984: 39). Näin Kalevalan luonnetta eepoksena ei etsitty ainoastaan siitä itsestään käsin, vaan teosta määritti kysymys siitä, oliko suomalaisilla ollut Hegelin määritelmän kaltainen sankariaika (Karkama 1989: 139–140, 143). Siten keskustelu Kalevalan ja sankariajan suhteesta liittyi paljolti siihen, miten hyvin eepos sopi ennalta määrättyyn hegeliläiseen teoriakokonaisuuteen.

Vastakaikua kulttuurisille tulkinnoille

Tengströmin ajattelussa sai vastakaikua myös Castrénin käsitys Kalevalasta ennen kaikkea etnografisena ja kulttuurihistoriallisena lähteenä (Anttila 1931/1985: 185; Ahola ja Lukin 2016: 25–26). Näin keskustelussa kansanrunojen historiallisuudesta oli valtiollista historiaa etsivän ja sankariaika-diskurssin rinnalla myös kulttuuria korostavia näkökantoja. Niiden mukaan historiallinen tieto ei koskenut ainoastaan valtiollisia instituutiota tai suuria, sankarillisia tekoja ja tapahtumia, vaan myös uskomuksia, elinkeinoja, tapoja ynnä muita kulttuurisia ja etnografisia ilmiöitä. Myös Lönnrotin tulkinta kansanrunoista historian lähteenä näytti lähestyvän tässä suhteessa Castrénia ja Tengströmiä, kun hän kommentoi turhiksi D. E. D. Europaeuksen pyrkimyksiä selvittää sammon ja Väinämöisen tarkka aikakausi (Kaukonen 1956: 405, 465). Tarkkojen kronologioiden mahdottomuus ei kuitenkaan tarkoittanut historiallisesta tarkastelutavasta luopumista.

Lönnrotin näkemykseen esihistoriallisesta menneisyydestä ja kansanrunoudesta sen lähteenä liittyi käsitepari "luonnollinen" ja "historiallinen" totuus. Jälkimäisellä hän näyttää tarkoittavan tosiasiallista tietoa menneisyyden tapahtumista. (Saarelainen 2019: 80.) Castrénin ja Tengströmin tapaan Lönnrot esitti kansanrunojen mahdollisuuden historiallisen totuuden välittämiseen varsin rajalliseksi, vaikka näytti suhtautuvan siihen hiukan toiveikkaammin. Kansanrunot kuitenkin toimivat ensisijaisesti niin sanotun luonnollisen totuuden alueella, joka ei kysynyt, miten asiat olivat tapahtuneet vaan kertoi siitä, miten niiden uskottiin ja toivottiin tapahtuneen. (Mehiläisen historialiite; ks. myös Karkama 2008: 135). Vastaavan ajatuksen, että kansanrunojen antama historiallinen tieto koskisi ensisijaisesti menneisyyden kulttuuria, Lönnrot oli esittänyt jo Kantele-vihkojen esipuheessa (VT 5: 165). Kulttuuria korostamalla kansan historiallinen toimijuus laajennettiin sankarillisen ja valtiollisen toimijuuden alueiden ulkopuolelle.

Lönnrotin käsityksen mukaan muinaisten ihmisten tapa käsittää todellisuus oli hyvin erilainen kuin hänen omana aikanaan, menneisyydessä runous oli ensisijainen tapa rakentaa tulkintaa maailmasta (Saarelainen 2019: 63). Siten kansanrunouden antama tieto historiasta ei koske niinkään menneisyyden yksittäisiä tapahtumia vaan sen kulttuuria, kuten tapoja, elinkeinoja, uskomuksia tai maailmankuvaa. Lönnrotin käsityksessä esille tulevaa mytologian ja historian suhdetta voidaankin kuvata mytologis-historialliseksi, koska sen mukaan myytit syntyvät osana historiallista prosessia (Siikala 2008: 313–314). Konkreettisen esimerkin myytin ja todellisten tapahtumien suhteesta Lönnrot antaa Vanhan Kalevalan esipuheessa: hänen mukaansa myyttinen tarina taivaanvalojen lukitsemisesta vuoreen on saattanut syntyä pelon kokemuksesta, kun talvella aurinko katoaa pitkiksi ajoiksi näkymättömiin (v–vi; ks. myös kommentaari). Tällä tavoin Lönnrot pystyi määrittelemään historian ja myytin suhdetta oivaltavasti. Vaikka myytti ei kertoisikaan tosiasiallisesta tapahtumasta, se kertoo jotain muuta olennaista kansan menneisyydestä ja on siten osa historiallista prosessia.

Aino-runo Kalevalalan eri versioissa

Aino-runo esiintyy kaikissa Kalevalan versiossa. Jo varhaisessa toimitusvaiheessa runo muotoutui omaksi kokonaisuudeksi. Aino-runon keskeiset juonitapahtumat, jotka säilyivät Alku-Kalevalasta (1833, runo 15) aina koulujen tarpeiksi toimitettuun Lyhennettyyn Kalevalaan (1862) saakka, ovat seuraavat: Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulanta, jonka seurauksena Joukahainen lupaa sisarensa Väinämöiselle, Ainon surun kuvaus, Ainon ja äidin välinen dialogi sekä äidin ymmärtämättömyys ja lopulta Väinämöinen vedenneito-Ainon pilkan kohteena. Kalevalan runot 3−5 kuvaavat Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulantaa, jonka seurauksena Joukahainen lupaa siskonsa, Ainon, Väinämöiselle, Ainon ja Väinämöisen kohtaamista metsässä ja sen traagisia seuraamuksia, jotka johtavat lopulta Ainon kuolemaan. Lopuksi Väinämöinen saa tietämättään onkeensa kalaksi muuttuneen Ainon, joka pilkkaa onkijaa.

Kalevalan Aino-runon mallina oleva vienalainen Hirttäytyneen neidon runo kertoo nuoresta tytöstä, joka lähtee metsään taittamaan saunavastoja. Metsässä hän kohtaa kosijan, joka pelästyttää tytön. Tyttö juoksee itkien kotiin ja kertoo perheenjäsenille menettäneensä korunsa yltään. Vain äidilleen hän paljastaa todellisen tapahtuman, tuntemattoman kosijan kohtaamisen. Äiti kehottaa tyttöä valmistautumaan kosijalle. Tyttö menee aittaan, jonne hirttäytyy. Äidin kyynelistä muodostuu jokia, puita ja kolme käkeä, jotka kukkuvat tytölle. Lönnrot on hyödyntänyt myös muita samaan teemaan liittyviä runoja (esim. Varas vie koristeet, Myyty neito) sekä sijoittanut moninaisia lyyrisiä aihelmia osaksi kerrontaa.

Kalevala 1833

Alku-Kalevalassa kilpalaulannan hävinnyt Joukahainen lupaa sisarensa Väinämöiselle puolisoksi. Joukahainen menee kotiin ja valittaa tapahtunutta äidilleen. Runossa korostuu äidin ihastus sulhasehdokkaasta. Alku-Kalevalan runo jatkuu: Aino itkee ja kertoo äidilleen itkun syyn: hän ei halua vanhalle miehelle vaimoksi. Aino ilmoittaa menevänsä mieluummin kalojen morsiameksi. Alku-Kalevalan Ainon tarina loppuu tähän (15. runo, säkeet 171−224). Myöhemmin Aino ilmestyy vedenneitona Väinämöisen onkeen (säkeet 225−320). Lönnrot oli pitkään epävarma Aino-runon paikasta Kalevalassa. Väinö Kaukosen mukaan "[a]luksi Lönnrot ei näytäkään aikoneen sovittaa runoa kokonaisuudessaan eepokseen, vaan ainoastaan emon kehotukseen tyttärelle mennä aittaan" (Kaukonen 1984: 86).

Kalevala 1835

Lönnrotin viidennen keruumatkan (1834) ansiona oli niin sanottu "Aino-runo" (Kaukonen 1979: 58). Lönnrot oli jo vuotta aikaisemmin saanut Kilpakosinta-runon sekä Vellamon neidon onginnan, joiden yhteyteen hän liitti Vanhassa Kalevalassa Aino-runon (Vanhan Kalevalan runo 31). "Anni tytti, aini tytti" − näin runo alkoi Vienan Karjalassa, josta Lönnrot sai useamman Hirttäytyneen neidon -runotekstin (I1 217, 221, 222, 233, 234). Lönnrotin tuntemissa toisinnoissa ei ollut viitteitä muihin Kalevalan runoihin, vaan Ainon sovittaminen Kilpalaulannan ja Vellamon neidon väliin oli Lönnrotin toimituksellinen ratkaisu (Kaukonen 1945: 86). Vanhan Kalevalan Ainon tarina jatkuu Vellamon neidon runolla, joka kertoo kalaksi muuttuneen tytön onginnasta ja onkijan tietämättömyydestä, mistä tyttö tätä pilkkaa.

Kalevala 1849

Uuden Kalevalan Aino-runo sisältää kolme runoa (Kalevalan runot 3−5), joista keskimmäinen, runo neljä, muodostaa Ainon keskeistarinan. Lönnrot siirsi Kilpalaulanta-jakson eepoksen alkuun, jolloin juonellinen kokonaisuus muodostui yhtenäisemmäksi. Muutoksen vaikuttivat Matias Castrénin ja D. E. D. Europaeuksen huomautukset Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan irrallisuudesta Vanhan Kalevalan lopussa (Kaukonen 1979: 166−167; Kaukonen 1956: 460). Eepoksen kokonaisuuden kannalta jakson siirtäminen kertomuksen alkuun oli merkittävä rakenteellinen muutos. Näin myös Ainon tarina siirtyi Kalevalan alkulehdille. Juonellisesti Aino-runo säilyi lähes samana. Suurimmat muutokset Vanhan ja Uuden Kalevalan välillä tulivat laajasta lyyrisestä valitusaineistosta. Aino-runon kehityksen suhteen Kantelettaren (1840, 1841) vaikutus on ollut huomattava. (Kaukonen 1984: 36.)

Kalevala 1862

Lyhennetyn Kalevalan Aino-runon suurimmat poisjätöt kohdistuivat juonen kannalta epäolennaisiin, kuvaileviin jaksoihin, kuten kertauslauluihin (Omaistenvertailu, Kuka sanan saatantahan), äidin laajaan monologiin sekä kerrontaa kuvaileviin muihin jaksoihin (mm. äidin itku). Lauri Honko on kuvannut Lönnrotin toimitusperiaatteita neljännen runon osalta osoittaen säkeen tasolla Lönnrotin hylkäämät säkeet, sanan tai säkeen muutokset. Analyysi havainnollistaa, miten toimitukselliset valinnat eivät olleet vain koulujen toivomaan lyhennystä, vaan eepokseen sisällytettyjä ideologisia ja moraalisia kannanottoja, kuten kristillisten symbolien poistaminen ja perhesuhteiden kaventuminen äidin ja tyttären väliseksi yhteydeksi. (Honko 2005: 471−488.)

Lemminkäinen Kalevalan eri versioissa
Sikermä-Kalevala (käsikirjoitukset Lemminkäinen, Väinämöinen ja Naimakansan virsiä)

Lemminkäinen oli ensimmäinen henkilöhahmo, johon liittyvät runot Lönnrot keräsi vuoden 1833 kesällä yhteen. Käsikirjoitus Lemminkäisestä käsitti 825 säettä, ja Lönnrotin tarkoituksena oli toimittaa yhdistelmät kaikkiin keskeisiin henkilöihin liittyvistä runoteksteistä samaan tapaan. Myöhemmin syksyllä 1833 Lönnrotilla olikin jo valmiina käsikirjoitus myös Väinämöisestä (1721 säettä) sekä 499-säkeinen kokoelma häärunoja nimellä Naimakansan virsiä. Nämä käsikirjoitukset jäivät kuitenkin julkaisematta, sillä Lönnrot oli samaan aikaan saanut ajatuksen entistä pitemmälle viedystä henkilöiden ja aiheiden kokoonpanosta, jonka hän toteutti jo saman vuoden marraskuussa. A. R. Niemi analysoi käsikirjoitusten sisällön teoksessaan Kalevalan kokoonpano I (Niemi 1898: 86–223), ja ne julkaistiin Lauri Hongon antamalla Sikermä-Kalevala -nimellä vuonna 2007 (Lönnrot 2007). (Niemi 1898: 86–101; Kaukonen 1979: 38–41.)

Ensimmäinen runoelma Lemminkäiseksi nimitetyn sankarin seikkailuista koostuu kahdesta erillisestä lähdeaineistosta, joista käytän tässä tunnuksia A ja B.

OSA A (säkeet 1–597). Ensimmäisenä on nykyisin Lemminkäisen virsi -nimellä tunnettu runotyyppi, jonka toimijana on kertomuskokonaisuudesta, paikkakunnasta ja laulajasta riippuen joko Kaukomieli tai Lemminkäinen. 1800-luvun alussa tallennetut toisinnot ovat jo lähtökohtaisesti useita juonellisia, ajallisia ja myyttisiä kerrostumia yhteenpunovia tarinoita, joita yhdistää nuoren miessankarin pitomatka useimmiten Päivöläksi nimettyyn paikkaan. 1800-luvun tutkimuksessa puhutaankin vielä Päivölän virrestä (mm. Niemi 1989). Varhaisimman ja samalla yhden ehyimmistä ja seikkaperäisimmistä Kaukomielestä esitetyistä runoista oli Zacharias Topelius vanhempi tallentanut Vienan Tsenasta kotoisin olevalta Jyrki Kettuselta vuonna 1821 (I2 774). Lönnrot noudattelee tätä kokonaisuutta käsikirjoituksessaan, säetason täydennyksiä on lisäksi muutamasta muusta laajasta vienalaisesta toisinnosta (I2 728, I2 728a, I2 729, I2 730, I2 826). Kaiken kaikkiaan Lönnrotin lähteenä oli tuolloin vain noin seitsemän koherenttia tekstiä, joista kaksi oli hänen itse Vienan Kontikissa tallentamaansa, sekä saman verran fragmentaarisempia tallenteita.

Tämä Kaukomielestä tai Lemminkäisestä laulettu runokokonaisuus sisältää seuraavat episodit, jotka Lönnrot esittää ensimmäisessä käsikirjoituksessaan samassa järjestyksessä:

  • A1) Oluenkeitto ja kutsut
    Päivölän pitojen valmistelu; pitoihin kutsutaan kaikki muut paitsi Kaukomieli/Lemminkäinen
  • A2) Lemminkäisen lähtöaie ja äidin varoitukset
    sankari ilmoittaa äidilleen lähtevänsä kutsumatta pitoihin, dialogi äidin kanssa, joka varoittaa matkalla kohdattavista "surmista", sankari saa äidiltä pitovaatteensa, varautuu maagisesti
  • A3) Matka
    sankari kohtaa ja selvittää vaarat, joita on yleensä kolme
  • A4) Perillesaapuminen
    dialogit isäntäväen kanssa kutsutta saapumisesta, istuinpaikasta, tarjoilusta
  • A5) Käärmeolut
    sankarin vaatimukseen kunniavieraalle osoitetusta tarjoilusta vastataan tuomalla hänelle oluttuoppi, joka kuhisee käärmeitä. Sankari onkii käärmeet ja manaa tuojan / juo oluen (osa kansanrunoista päättyy tähän)
  • A6) Kaksintaistelu
    isäntä tai sankari ehdottaa miekkataistelua ja he siirtyvät ulos. Isäntä lyö osumatta, sankari iskee vuorollaan isännän pään poikki
  • A7) Sankarin pako kotiin
    sankari palaa äidin luo, dialogi sopivasta piilopaikasta ja äidin neuvo lähteä Saareen
  • A8) Saaren neidot
    sankari saapuu Saareen ja makaa kaikki neidot, jonka vuoksi hänen on jälleen paettava Saaren miehiä. Neitojen ja sankarin molemminpuolisen ikävän kuvaus

OSA B (säkeet 598–825). Tarina jatkuu käsikirjoituksessa katkeamatta, mutta jatkon pääaineiston muodostaa Lönnrotin ensimmäisellä keruumatkallaan 1828 Ilomantsin Kesälahdella Juhana Kainulaiselta tallentama kokonaisuus (VII1 823). Runossa Lemminkäinen-niminen sankari lähtee kosintamatkalle ja saa lopussa surmansa suorittaessaan kositun tytön äidiltä saamaansa kolmatta ansiotyötä. Kainulaisen runossa yhdistyvät ainutkertaisella tavalla ansiokosintarunona tunnetun Hiidestä kosinta -runotyypin juoni ja Lemminkäisen surma -aihe. Lemminkäisen surma aihe – jossa Lemminkäinen surmataan loitsimalla, äiti haravoi poikansa osat Tuonen joesta ja koittaa tai onnistuu herättämään tämän henkiin – tavattiin myöhemmin muutamissa Vienan ja Raja-Karjalan kylissä yllämainitun matka-aiheen päätöksenä. Käsikirjoituksen teon aikaan siitä ei kuitenkaan ollut tiedossa muita koherentteja tallenteita kuin tämä yksi. Lisäksi Lönnrot oli tallentanut Akonlahdessa 1832 Soava Trohkimaiselta fragmentaarisen esityksen, joka alkaa verta valuvan hiusharjan motiivilla ja liittää äidin parannusyrityksiin aihelman mehiläisen tuomista voiteista (I2 730). Lönnrot lisäsi hiusharja-motiivin runon alkuun ja toteutti yhteyden Voiteen luku -loitsuun kuitenkin vasta Vanhassa Kalevalassa.

Lönnrot on lisännyt Kainulaisen runon säkeiden alkuun osuuksia (alla B1) toisesta samalla matkalla tallentamastaan runosta, joka noudattelee Hiidestä kosinta -aihetta mutta jossa sankaria ei ole nimetty (VI1 4). Lönnrot myös yhdisti myös näiden runojen erilaiset ansiotyöt, joten niitä luetellaan yhteensä kuusi. Lönnrotin päätös esittää Lemminkäinen kosijana ja ansiotöiden suorittajana perustuu siten vain yhteen tallenteeseen, jonka kaltaista kukaan muu laulaja ei ollut esittänyt aiemmin eikä esittäisi koskaan myöhemminkään. Tämä asetelma sekä Lönnrotin ratkaisu samaistaa Lemminkäinen ja Kaukomieli yhdeksi henkilöksi vaikuttavat Lemminkäisen hahmon muodostumiseen Kalevalassa kaikissa sen vaiheissa.

B osan episodit ovat seuraavat:

  • B1) Valmistautuminen kosiomatkalle
    sankari valmistaa hevosta ja pyytää äitä pesemään paitansa mustan käärmeen verellä
  • B2) Loitsutaitojen epäily ja matka
    äiti kieltää lähtemästä varoittaen, että poika tulee loitsituksi, sankari lähtee
  • B3) Loitsutaitojen osoitus
    sankari saapuu perille ja loitsii kaikki paikalle kokoontuneet tietäjät
  • B3) Ansiotyöt (1–5)
    sankari pyytää tytärtä, saa ansiotöitä suoritettavakseen, suorittaa ne ja palaa kosimaan
  • B4) Viimeinen ansiotyö ja surma
    sankari lähtee ampumaan joutsenta Tuonen joelta, jossa "ankara anoppi" tappaa hänet
  • B5) Äiti etsii poikaansa
    verta vuotavasta suasta äiti huomaa poikansa kohtalon, etsii ja löytää tämän sijaintipaikan
  • B6) Lemminkäisen osien kokoaminen, henkiinherättäminen
  • B7) Tulinen tuoppi
    tulisen tuopin tuonti ja tuopin tuojan manaus
Alku-Kalevala (Runokokous Väinämöisestä)

Lyhyessä ajassa, todennäköisesti vain marraskuun 1833 aikana Lönnrot oli muokannut edellisten käsikirjoitustensa osat aivan uuteen järjestykseen laajentaen samalla aineiston pienoisrunoelmaksi. Lönnrotin syyskuussa 1833 tekemä neljäs matka Vienan kyliin oli tuonut paljon lisää uusia runoja sekä edistänyt ajatuksia siitä, miten ne voisivat liittyä toisiinsa. Lönnrot nimesi uuden 5052 säettä käsittävän runoelmansa nimellä Runokokous Väinämöisestä. Sekin jäi kuitenkin julkaisematta Lönnrotin yhä laajenevien suunnitelmien vuoksi. Koska pienoisrunoelmassa oli jo myöhempien Kalevaloiden rakenne, ovat tutkijat nimenneet sen myöhemmin Alku-Kalevalaksi. Käsikirjoitus julkaistiin 1898 osana A. R. Niemen toimittamaa teosta Kalevalan kokoonpano 1 (224–410) ja itsenäisenä teoksena 1928.

Vaikka Lemminkäis-runojen sisältö pysyi suurin piirtein samana ja säemäärä kasvoi maltillisesti 825 säkeestä 1163 säkeeseen, oli siirtymä Sikermä-Kalevalasta Alku-Kalevalaan merkittävä osien järjestyksen suhteen. Lönnrotin keskeinen uusi idea oli esittää häärunot Kilpakosinta-runotyypin jälkeen kosinnan voittaneen Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häinä. Lemminkäisen kuolemaan päättynyt, epäonnistunut kosintaruno, josta hän ei enää henkiin herättyään palannut kosimaan (edellä osa B), asettui nyt edeltämään Ilmarisen ja Väinämöisen kosintayrityksiä. Lemminkäisen virteen sisältyvät oluen keiton ja kutsujen lähettämisen episodit (A1) siirtyivät häävalmistelujen kuvaukseen ja saivat näin oman lukunsa, jossa Lemminkäiseen viitattiin ainoastaan siinä, että häntä ei ainoana kutsuttu pitoihin. Tämä ratkaisu motivoi Lemminkäisen pitomatka-aiheen siirtoa häiden jälkeen tapahtuvaksi matkaksi häiden tapahtumapaikalle: Lemminkäinen saapuu sinne uhmakkaasti, koska häntä ei ollut häihin kutsuttu.

Sisältö jakautuu Alku-Kalevalan "laulantoihin" seuraavasti:

Viides laulanto (334 säettä): Lemminkäisen kosinta ja surma (B1–B6). Ansiotöiden suorittamisen kuvaus saa laajennuksia ja Lemminkäisen surmaajana on nyt "verinen Tuonen poika". Lopusta putoaa pois tulisen tuopin aihe (B7).

Kahdeksas laulanto (säkeet 55–221, 166 säettä): Oluen keiton kuvaus ja kutsujen lähettäminen (A1). Episodit siirtyvät osaksi häävalmisteluja suuren härän tapon -aihelman kanssa (Iso härkä). A. R. Niemi (1898: 236) pitää tätä laajaa oluen keiton kuvausta ja pitokutsujen lähettämisen aihetta keskeisenä motiivina sille, että Lönnrot muodostaa häiden pidosta niin keskeisen osan Kalevalaa.

Yhdeksäs laulanto (663 säettä): Lemminkäinen pitomatka, esteet, miestappo ja pako Saareen (A2–8). Lisänä aiempaan vaarallisen matkan jälkeen Lemminkäinen syyttää emäntää häiden pitämisestä ilman häntä, ja kertomus jatkuu tavanomaisesti käärmeolut-aiheella. Lönnrot lisää shamanistisen loitsimistaistelun ennen miekkataistelua jatkaen sen jälkeen samoin kuin ensimmäisessä käsikirjoituksessa kotiinpaluu ja Saaren neidot -episodeilla.

Vanha Kalevala (1835)

Lönnrotin moninkertaiseksi laajentunut lähdeaineisto näkyy Kalevalan ensimmäisessä laitoksessa ennen kaikkea lukuisina, eripituisina, osin laajoinakin lisäyksinä. Lisiä on tullut paitsi eeppisten runojen uusista tallenteista niin etenkin lyyrisistä lauluista ja loitsuista. Rakenne on sen sijaan pysynyt pääosin samana (ks. Niemi 1989: 224; Kaukonen 1979: 57–63), ja tämä koskee myös Lemminkäis-aiheisia osuuksia.

Lemminkäisen osalta Sikermä-Kalevalan (825 säettä) ja Alku-Kalevalan (1163 säettä) A ja B osien tarinakehystä vastaavia säkeitä on nyt yhteensä 2580. Lisäykset ovat vain pieneltä osin säkeitä, jotka ovat peräisin uusista Lemminkäiseen liittyvistä runotallenteista. Sen sijaan ne ovat lähtöisin muista eeppisistä runoista, loitsurunoista sekä lyyrisistä runoista. Useimmat laajennukset koskevat nimenomaan loitsuaineiston lisäyksiä: myyttisiä elementtejä sisältävät matkat, sankarin maaginen varautuminen, ansiotyövaiheet ja poikansa osia kokoavan äidin toimet olivat otollisia yhtymäkohtia loitsuaineiston lisäämiselle.

Lemminkäisen kosinta ja surma (osiot B1–B6) jakautuu nyt Vanhan Kalevalan runoissa kolmeen runoon (runot 6–8). Oluenkeitto ja kutsut (A1) on edelleen osana häävalmisteluja (runossa 13) ja Lemminkäisen pitomatka jakautuu kahteen runoon (runot 17 ja 18).

6. runo (275 säettä): Täydennykset Lemminkäisen surma -aiheeseen ovat peräisin Lönnrotin 1834 Vuokkiniemellä Arhippa Perttuselta (I2 758, I2 758a) sekä myös Martiska Karjalaiselta (I2 815) kuulemista runoista. Uutta on Lemminkäisen lähdön yhteydessä episodi, jossa Lemminkäinen harjaa päätänsä ja paiskaa orrelle harjan, josta vuotava veri olisi äidille merkki pojan kohtaamasta tuhosta. Loppuratkaisu muuttuu noudattelemaan Arhipan esittämiä säkeitä, joissa Lemminkäinen surmataan loitsien ja surmaajana on "Ulappalan ukko vanha". Uutena juonellisena ratkaisuna Lönnrot jättää surmatyön kuitenkin vielä odottamaan. Arhipan runon mukaisesti ja innoittamana on Lönnrot lisännyt myös lukuisia tietäjyyteen liittyviä jaksoja, muun muassa maagisen varautumisen aiheen. Lisäksi Lemminkäisen matkaan tulee pitkä eeppinen lisä J. F. Liljebladin kirjeessään Lönnrotille lähettämästä runosta (XII1 107). Siinä esiintyvä ajelu ja eri taloissa tapahtuva kysely liittyy normaalisti Väinämöisen polvenhaava -runoon, mutta jakso on tallenteessa poikkeuksellisesti esitetty Lemminkäisen nimissä.

7. runo (641 säettä): Lönnrot muodostaa Kainulaisen esittämistä Lemminkäisen ansiokosinta-aiheista kehyksen, johon sovittaa ensin Hiiden hirven hiihdäntä -runotyypin ja sen jatkoksi satoja loitsusäkeitä. Aivan uutena mukaan tulleita Koiran synty ja Koira päästetään pilauksesta -aiheita seuraa pitkiä osuuksia muista metsästysloitsuista. Vasta säkeessä 595 Lönnrot pääsee Lemminkäisen surma -runon mukaiseen loppuratkaisuun, jossa Lönnrotin luoman juonen mukaan Tuonen mustalla joella odottava Ulappalan ukko vanha surmaa loitsullaan Lemminkäisen. Aiemmin surmaajana esiintyneen "verisen Tuonen pojan" rooliksi jää nyt viimeistellä Lemminkäisen loppu miekallaan.

8. runo (289 säettä): Lisänä on useita uusia Lemminkäisen surma -runon säkeitä ja episodeja: äiti huomaa suan vuotavan verta, äidin pitkä dialogi Pohjolan emännän kanssa sekä laajennettu kuvaus haravoinnista. Muista runoista juontuu lisäys sepälle osoitetusta pyynnöstä saada harava. Lopussa äidin toiveet poikansa henkiinherättämisestä saavat lisäkseen säkeitä parannusloitsuista (Voiteen luku), jonka mukaisesti Lönnrot sommittelee tarinan niin, että äiti parantaa Lemminkäisen. Viimeinen säepari pysyy muuttumattomana.

13. runo (säkeet 91–420, 329 säettä): Oluenkeitto ja kutsut -jakso laajentuu lukuisin säelisin ja Lönnrotin luomien toistojen myötä. Mukana on myös pitkästi mehiläisen matkaan liittyviä säkeitä Voiteen luku -loitsusta. Lohen tuonti laulajaksi on lisäys, samoin kuin lopussa käsky kutsua Väinämöinen (mutta ei Lemminkäistä), ja kutsujana toimivan piian nimittäminen orjaksi.

17. runo (703 säettä): Tämä jo ennen Lönnrotin keruita Päivölän virsi -nimellä tunnettu kertomus pysyy juoneltaan ja rakenteeltaan varsin samanlaisena kuin Lönnrotin aiemmissa versioissa. Lemminkäisen matkallelähtö ja matka saa pieniä lisiä uusista Lemminkäisen virren tallenteista, muista eeppisistä runoista, loitsuista ja Lönnrotin luomista säkeistä. Äidin antama ohje juoda pidoissa vain puoli pikaria ja jakaa toinen puoli saa jatkokseen ohjeen istua puolella sijalla.

18. runo (säkeet 1–343, 343 säettä): Sankarin kotiinpaluu ja seikkailut Saaressa saavat lukuisia lisiä Lönnrotin Arhippa Perttuselta 1834 tallentamasta Lemminkäisen virrestä (I2 759). Uuden purren veisto saaresta lähdön yhteydessä on Arhipan toisen, Väinämöis-aiheisen runon (I1 615) inspiroimana. Lönnrot hyödyntää myös Uhtualla tallentamaansa uutta runoaihetta Ahdin ja Kyllikin runo (I2 906) sovittaen siinä esiintyvän valojen vannomisen aiheen äidin vaatimaksi vastineeksi antamalleen tiedolle hyvästä piilopaikasta. Lisäksi 18. runo jatkuu tätä runoa mukaillen nyt kokonaan uudella osalla Lemminkäisen ja Tieran sotamatkasta Pohjolaan (säkeet 344–593).

Uusi Kalevala (1849)

Uudessa Kalevalassa ensimmäisen käsikirjoituksen A ja B osia vastaava kertomuskehys on jakautuvat entistä useampaan lukuun ja säkeiden määrä on jälleen kaksinkertaistunut; niitä on nyt yhteensä 4873. Mukana on lukuisia lisäyksiä sekä Lönnrotin itse tallentamista että muiden runonkerääjien muistiinmerkitsemistä säkeistä. Näissä on usein kyse vaihtoehtoisista tavoista ilmaista samoja asioita tai laulajien persoonallisista säkeistä, jotka Lönnrot kokoaa yhteen. Lisäksi säemäärää lisäävät Lönnrotin itse tuottamat osuudet, joiden avulla hän pyrkii nivomaan runotyyppejä ja aihelmia entistä tiukemmin koherentiksi kokonaisuudeksi.

Avoimen Kalevalan analyysi käsittää Lemminkäisen osalta osassa I runot 11–12 ja osassa II runot 13–15, 26–28.

Kokonaan uutta on Lönnrotin täysin itse suunnittelema kokonaisuus Lemminkäisen avioliitosta Kyllikin kanssa runossa 11 ja runon 12 alussa. Kertomuksen kehys perustuu Ahdin ja Kyllikin runoon, josta D. E. D. Europaeus oli löytänyt kaksi koherenttia lisätoisintoa Aunuksesta (II 232, II 233), mutta Lönnrot toistaa myös useita Saaren neidot -aiheeseen kuuluvia aihelmia. Muut ainekset Lönnrot kokoaa pääosin muista kosinta-aiheisista lyyrisistä ja eeppisistä runoista sekä häälauluista. Runo 11 sisältää 402 säettä.

Runon 12 (504 säettä) myötä tarina siirtyy Vanhan Kalevalan viitoittamille linjoille. Lemminkäisen kosimaan lähtö, kosinta, ansiotyöt ja surma lukuisine lisineen jakautuvat nyt runoihin 13 (270 säettä), 14 (460 säettä) ja 15 (650 säettä). Runossa 20 oluenkeitto ja kutsut ovat säkeissä 119–614 (yhteensä 495 säettä).

Lemminkäisen pitomatka alkaa äidin varoitteluilla ja matkalla kohdattujen surmien kohtaamisella runossa 26 (776 säettä). Pitomatkakertomus jatkuu runossa 27 (420 säettä) miestappoon päättyvillä tapahtumilla pitopaikalla. Lönnrot erottaa runoon 28 (294 säettä) Lemminkäisen kotiinpaluun ja äidin kanssa piilopaikoista käydyn dialogin. Runo 29 (602 säettä) jatkaa tästä tapahtumilla Saaren neitojen parissa. Viimeinen runo on saanut erityisen runsaasti uusia lisiä lyyrisistä aihelmista.

Avoimen Kalevalan osien I ja II analyysi käsittää Lemminkäis-runot 11–15 sekä 26–28.